Saksa on sisäisesti jakautunut Euroopan kannalta pahimmalla mahdollisella hetkellä. Naton ensimmäisellä pääsihteerillä lordi Ismaylla oli iskevä määritelmä Naton tehtävälle. Se oli ”pitää venäläiset poissa, amerikkalaiset mukana ja saksalaiset kurissa”. Saksa oli pitkään keskeinen turvallisuusdilemma Euroopalle. Vielä kylmän sodan päättyessä yhteisvaluutta euron käyttöönotosta sopimisella haluttiin varmistaa, että Saksa olisi eurooppalainen, eikä Eurooppa saksalainen.
Pelko preussilaisten paluusta osoittautui täysin vääräksi. Suurvaltapyrkimysten sijasta toisen maailmansodan raunioista oli syntynyt demokraattinen valtio, jossa oikeusvaltio on Euroopan vahvimpia ja politiikka erittäin vakaata.
Nyt oletus Saksan poliittisesta vakaudesta on kuitenkin vaakalaudalla. Saksa on poliittisessa kriisissä, joka on liittotasavallan historian syvin. Sen syvyys selviää 23. helmikuuta pidettävien liittopäivävaalien jälkeen.
Kriisille on useita selittäviä tekijöitä. Saksalaiset on usein mielletty loogisesti ajattelevaksi insinöörikansaksi, joka ratkoo ongelmia käytännönläheisesti. Monet Saksan 2000-luvulla tekemät suuret poliittiset ratkaisut vaikuttavat kuitenkin hyvin epärationaalisilta. Samalla liittokansleri Angela Merkelin poliittinen perintö vaikuttaa osittain hyvin synkältä.
Merkelin pitkän valtakauden yksi salaisuus oli siinä, että sosiaalidemokraatit olivat suorittaneet vaikeita talouden rakenteellisia uudistuksia 2000-luvun alussa. Saksaa oli kutsuttu Euroopan sairaaksi mieheksi, mutta uudistusten myötä siitä tuli jälleen koko mantereen talouden dynamo. Menestys aiheutti kangistumista. Merkelin johdolla Saksa tyytyi olemaan aloillaan, jolloin kilpailukyky kärsi.
Saksa lähti toteuttamaan kunnianhimoista siirtymää uusiutuvaan energiaan. Tavoite oli hyvä, mutta siihen yhdistettiin samanaikaisesti ydinvoiman täysi alasajo. Ydinvoimavastaisuus saavutti Saksassa lähes uskonsodan mittasuhteet. Ainoaksi korvaavaksi vaihtoehdoiksi jäivät hiili ja pääosin venäläinen maakaasu. Jälkimmäinen kostautui taloudellisesti raskaasti Venäjän sotapolitiikan myötä.
Merkelin pitkän kanslerikauden poliittisesti raskain perintö koitui kuitenkin maahanmuuttopolitiikasta. Päätös pitää rajat auki Euroopan siirtolaiskriisin aikana vuonna 2015 oli moraalisesti oikea, mutta poliittisesti katastrofaalinen. Saksaan rekisteröitiin lähes puoli miljoonaa turvapaikanhakijaa. Kriittinen massa saksalaisista alkoi kokea, ettei tilanne ollut enää hallinnassa. Tähän tarttuivat oikeistopopulistit.
Vaihtoehto Saksalle, AfD, oli syntynyt alun perin eurokriisistä. Puolue kritisoi Saksan joutumista Etelä-Euroopan valtioiden maksumieheksi. Puolue siirtyi kuitenkin nopeasti kohti maahanmuuttopolitiikan arvostelua. Tämä ei ollut yllättävää, sillä populistit etsivät kannatusta aina sieltä, mistä sitä on saatavilla.
Kristillisdemokraattien johtoajatuksena Saksassa oli pitkään, että keskustaoikeiston on tehtävä riittävän vahvaa politiikkaa, jotta siitä oikealle ei pääse syntymään uusia puolueita. Saksalaisessa poliittisessa ajattelussa tämä toimi tulppana äärioikeiston nousulle ja siten myös vakauden takeena. Merkelin johdolla tässä epäonnistuttiin ja AfD vakiinnutti asemansa. Tämän pitäisi olla tärkeä opetus myös muille Euroopan konservatiiveille.
AfD nousee todennäköisesti Saksan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Ongelma muulle Euroopalle ei ole puolueen maahanmuutto- tai edes eurokriittisyys. Suurin haaste tällä hetkellä on puolueen avoin Venäjä-mielisyys.
AfD on erityisen suosittu entisessä Itä-Saksassa. Ne saksalaiset, jotka kärsivät eniten Berliinin muurista ja Neuvostoliiton pystyssä pitämästä poliisivaltiosta, ovat nyt Venäjä-myönteisen politiikan vankimpia kannattajia. Käsittämätön tilanne vaikuttaa jonkinlaiselta Tukholma-syndroomalta, jossa panttivanki muuttuu myötätuntoiseksi kaappaajaansa kohtaan. Tämä, jos jokin, on todellinen saksalainen mysteeri.
Itäisessä Saksassa kärsitään yhä totalitaarisen järjestelmän jättämästä syvästä yhteiskunnallisesta haavasta. Sen seurauksena luottamus valtiota ja poliitikkoja kohtaan on heikompaa kuin lännessä. Tämä luo tilaa äärioikeistolaiselle ja äärivasemmistolaiselle populismille. Monet itäsaksalaiset kokevat yhä tulleensa kohdelluksi väärin Saksan uudelleenyhdistymisen jälkeen. Asian ei pitänyt mennä näin. Olihan myös Merkel entinen itäsaksalainen.
Venäjä on vaikea kysymys saksalaisille. Raskaan 1900-luvun haamut kummittelevat yhä liian monien saksalaisten mielissä ja sodanvastaisuus on syvällistä. Tämä on näkynyt siinä, että jokaisen uuden asejärjestelmän toimittaminen Ukrainalle on ollut saksalaispoliitikoille tuskallinen prosessi, vaikka Saksan kokonaistuki onkin ollut eurooppalaisittain kiitettävällä tasolla.
Venäjän hyökkäyssodan ja transatlanttisten suhteiden nopean kriisiytymisen takia Eurooppa kaipaisi nyt vahvaa poliittista johtajuutta enemmän kuin aikoihin. Saksasta sitä ei ole tällä hetkellä tarjolla. Vanhat uhkakuvat ovat kääntyneet päälaelleen; nyt heikosta Saksasta kärsii koko Eurooppa.
