HS:n entinen päätoimittaja yllättää muistelmillaan: vaikuttajat, joihin lehti on saattanut suhtautua kunnioittavan myönteisesti, saavatkin nyt Virkkuselta kylmää kyytiä. Voisiko syy olla se, että on moittinut Helsingin Sanomia, vaikkapa Tarja Halonen:
”Jälkikäteen tuntuu vahvasti siltä, että Halosen olisi kannattanut tyytyä yhteen presidenttikauteen. Kaksi kautta on todella pitkä aika varsinkin, jos eväät eivät oikein riitä kansakunnan henkiseen johtajuuteen.” Näin siitä huolimatta, että Erkkojen dynastia oli Halosta avittamassa presidentiksi.
Moitteita Halonen saa suhtautumisestaan ”viran puolesta” syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin, vaikka sitä Suomessa ei haluta myöntää. Toisin toimivat Ranska ja Ruotsi. Virkkunen kertaa myös vihreiden Satu Hassin ”Yhdysvallat saa oikeastaan syyttää iskuista itseään” –möläyksen ja Ullamaija Kivikurun moitteen siitä, että HS syyllisti selkeästi al-Qaida-järjestön.
Eniten arvostusta ja kunnioitusta siteerausten kera Virkkunen tuntuu suovan niille, joista me tavalliset lukijat emme tiedä kuin korkeintaan nimen. Lehtikeisarit ja kansainvälisten mediayhteisöjen johtohahmot saavat varauksetonta kiitosta. Kotimaasta Virkkunen palkitsee Mauno Koiviston ja Harri Holkerin, vaikkakin jaksaa toistaa ”minä juon nyt kahvia” –episodin, mikä tarjosi Holkeriin kielteisesti suhtautuvalle toimittajakunnan osalle mautonta huvia.
Mauno Koivisto antoi Hesarille erityiskohtelun. Luottamuksellisia supattelutuokioita pidettiin, ja sen lehti yhä muistaa kiitollisena. Martti Ahtisaari sen sijaan kohteli tiedotusvälineitä pääasiassa yhtenä ryhmänä, julkisuuden kautta, mitä kirjoittaja ei halua noteerata myönteisesti.
Kunniapaikalle Virkkunen nostaa yhteistyökumppaninsa Max Jakobsonin, joka palveli Helsingin Sanomia salaa ja julkisin kirjoituksin. Jakobson oli kysytty neuvonantaja – olihan hän tiiviisti yhteydessä muun muassa Suomen Kuvalehteen sekä omalla nimellään että varjokirjoittajana. Yhteistyön loppu oli kuitenkin harmillinen, ikä teki tehtävänsä, ja niin Jakobsonin oli luovuttava HS:n avustajan tehtävistä – vastoin tahtoaan.
Piikikäs herrasmies
Virkkusella on ollut kyky hillitä itsensä, vaikkakin hän on joutunut polttamaan päreensä omiensakin parissa. Suuren lehtitalon toimittajajoukko on merkillinen kokoelma ihmistyyppejä, joista osalla on ylisuuret kuvitelmat itsestään. Päätoimittaja joutuu sietämään maailmanparantajia ja julistajia. Sanomissakin vallitsee mielipiteiden mielivalta.
Jos pärjää alaistensa kanssa jotenkuten, on kestettävä ylhäältä käsin tapahtuvaa pompottelua. Sanomakonsernia johtanut Jaakko Rauramo ja omistaja Aatos Erkko pitivät väliin mykkäkouluja, jotka Virkkunen onnistui kärsivällisyydellään sulattamaan, aikaa se saattoi viedä joskus pari kuukautta. Pahimmat yhteenotot ovat syntyneet hänen puolustaessaan lehtensä linjaa ja sen ratkaisuja.
Moitittavaa olisi löytynyt myös oman väen piiristä, asenteellisista toimittajista. Virkkunen mainitsee ohimennen teatterikriitikko Kirsikka Moringin, ”josta tuli ammattilainen sen jälkeen kun hänen potemansa maailmantuska hellitti”.
Vinoilu kannattaa avata. Moring oli yksi niistä kulttuuriosaston avoimesti kommunistisista toimittajista, joka vuosikaudet sai luvan käydä makaaberia ideologista sotaa ns. porvarillisia näyttelijöitä, ohjaajia, teattereita ja näytelmäkirjailijoita vastaan – HS:n täydessä suojeluksessa. Juuri kulttuuriosastolla oli ja on vieläkin varsin vapaat valtuudet toimia eräänlaisena taiteen ja tieteen luokittelulaitoksena: myrkyllinen, myrkytön.
Virkkunen mollaa seuraajaansa Mikael Pentikäistä, jonka suurimmat synnit näyttävät liittyneen kepulaiseen ja lestadiolaiseen taustaan. Sanomissa ne herättävät epäilyjä ja halveksuntaa. Kyllä Pentikäinen teki hyvääkin lehdelle. Ennen jokainen lehteä vastineella arvostellut lyötiin, mutta viime vuosina lehti ryhtyi julkaisemaan kriittisiä vastakirjoituksia ilman ylimielistä viimeistä sanaa.
Mielenkiintoisinta luettavaa ovat Virkkusen luonnehdinnat Sanoma-konsernin ylivaltiaasta Aatos Erkosta. Herrojen välit olivat välillä hyvät, välillä erittäin kireät. Se, että monesta moitittuna ollut Virkkunen sai jatkaa, kertoi omistajan ja päätoimittajan osanneen kuitenkin herrasmiesmäisesti hillitä itsensä. Virkkusta onkin kuvailtu viimeiseksi erkkolaiseksi. Kun Erkon ote kirposi, alkoivat muut voimat puhaltaa talossa.
Janne Virkkunen on ollut lojaali oman talon toimittajia kohtaan. Lääke on hyvä, mutta voi aiheuttaa vakavia sivuoireita. Yksi tämä ”HS-syndrooman” uhri oli musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo. Häntä niin kuin muitakin toimittajia toimituksen johto puolusti ja suojeli yli kohtuuden. Samasta kohtelusta nautittavat myös taistolaiset ns. toimittajaliiton jäsenet, joita HS oli väärällään. Ongelma oli sama kuin Yleisradiossa, ja jäljet näkyvät yhä. Tuntuu kuin Virkkunen olisi vieläkin ylpeä tuosta äkkiväärien luonteiden kasvatuksesta ja suosimisesta.
Kirjansa julkistamistilaisuudessa Janne Virkkunen toisti aiemminkin moneen kertaan esittämänsä perusväittämän: sanotaan että Helsingin Sanomilla olisi valtaa tai että se sellaista käyttäisi. Virkkusen mukaan näin ei ole.
Lukijana väitän vastaan. Kyllä sillä on valtaa, jopa liikaa ja niin paljon, että lehteä pelätään. Vanha totuus on, ettei Helsingin Sanomia vastaan kannata käydä, parasta on pitää nöyrästi katse maahan luotuna. Sorsa, Lipponen, Halonen sekä elinkeinoelämän tirehtöörit – kaikki saavat nyt satikutia siitä, että ovat arvostelleet Virkkusta ja hänen lehteään.
Virkkunen siteeraa presidentti Mauno Koivistoa, joka totesi, että ”ei ole tarpeeksi pientä vasaraa, jolla puuttuisi asioihin, pienikin vasara muuttuu helposti lekaksi”. Pätee myös tiedotusvälineisiin.
Tamminiemen pesänjakajien yllättävä kunnianpalautus
Näin kun kremnologeja yhä Suomessa olemme, syytä on panna merkille Virkkusen ja kustantaja WSOY:n linjanmuutos. Yhtäkkiä nämä nostavat esille aikanaan synnillisen sankariteon ja sen tekijät yli 30 vuoden takaa. Seitsemän HS:n politiikan toimittajaa julkaisi nimimerkillä Lauantaiseura kirjan Tamminiemen pesänjakajat, jota tekopyhä suomettunut Suomi halveksui, mutta osti yli 160.000 kappaletta! Aarno Laitinen sai potkut, muut – Virkkunen muun muassa – saivat jatkaa.
Kirja on luettavissa nyt WSOY:n sivustoilta. Näin yhtiö ilmaisee Janne Virkkusen tavoin halveksuntansa entistä WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmiota kohtaan, joka keräsi irtopisteitä paljastamalla kirjan tekijät, jotka olivat tarjonneet käsikirjoitusta luottamuksellisesti ensin WSOY:lle.
Aika jolloin vakavaa vastuullisuutta säteilleet henkilöt halveksivat Tamminiemen pesänjakajat –kirjaa, on siirtynyt osaksi suomettuneisuuden tekopyhyydellä marinoitua historiaa. HS:n ennen niin kurittomat kakaratoimittajat osaavat nyt olla julkisesti ylpeitä tuosta kauheudesta. Se kertoo, että maailma muuttuu, joskin hitaasti.
Janne Virkkunen: Päivälehden mies. WSOY 2013.
Teksti: MARKKU JOKIPII
