George Orwellin romaanissa Vuonna 1984 on kohtaus, jossa päähenkilö Winston Smith syö Syme-nimisen kollegansa kanssa lounasta työpaikan ruokalassa. Syme on laatimassa uuskielen (Newspeak) yhdettätoista ja viimeistä sanakirjaa ja kertoo Smithille innoissaan projektistaan.
Toisin kuin kaikki muut maailman kielet, uuskielen sanavarasto pienenee jatkuvasti ja vieläpä tarkasti laaditun suunnitelman mukaisesti. Samalla sellaiset vanhakielellä (Oldspeak) kirjoitetut kirjallisuuden klassikot kuten Shakespeare, Chaucer ja Milton pitää kääntää uuskielelle. Syme luennoi Smithille projektin pyrkimyksistä, jotka ovat sangen yksinkertaiset: alituiseen kutistuvan uuskielen tarkoituksena on rajoittaa ihmisen ajattelua ja tehdä siten ajatusrikoksista mahdottomia.
Uuskielen logiikkaa on sovellettu ja sovelletaan yhä edelleen erityisesti totalitaristisissa yhteiskunnissa. Nyky-Venäjällä Ukrainan sodan kutsuminen ”sodaksi” voi johtaa viidentoista vuoden vankeusrangaistukseen. Kiinassa koronakaranteeneja ei kutsuttu ”karanteeneiksi”, vaan niihin viitattiin ilmauksella jingmo eli ”hiljaisuudessa pysytteleminen”.
Kummassakin tapauksessa kielen manipuloinnin motivaatio on selvä: on mahdoton vastustaa sotaa, koska sotaa ei ole olemassakaan; on hankala kritisoida kuukaudesta toiseen jatkuvia karanteeneja, jos mitään karanteeneja ei edes ole.
Pelottavaa on, että tällainen poliittisesti motivoitu yritys vaikuttaa ihmisten normaaliarjessaan käyttämään kieleen on alkanut levitä myös läntisiin demokratioihin. Viimeisin esimerkki tästä hullutuksesta on Stanfordin yliopiston julkaisema ”Elimination of Harmful Language Initiative”, joka on nimeään myöten kuin Orwellin romaanista napattu ajatuksenvalvontaraportti.
Esimerkiksi sanat ”addikti” ja ”addiktio” pitää kieltää, sillä ne edesauttavat ihmisen määrittämistä vain yhden ominaisuuden perusteella. Myös ilmaus ”teki itsemurhan” (commited a suicide) pitää korvata ilmauksella ”kuoli itsemurhan kautta” (died by suicide), sillä ”ableistinen kieli trivialisoi mentaalisten ongelmien kanssa elävien ihmisten kokemuksen”. Tarkoittaako tämä, että vain mielisairaat tekevät itsemurhia? Niin ikään sanan ”hullu” (crazy) sijasta tulee käyttää ilmausta ”yllättävä/villi” (surprising/wild), mutta listaus ei kerro, millä sanoilla ”yllättävä” ja ”villi” puolestaan pitää korvata.
Myöskään metaforiset ilmaukset eivät säästy uusorwellilaiselta ikonoklasmilta. Sananparsi ”haudata sotakirves” joutuu boikottiin, koska – arvasit oikein – se on esimerkki kulttuurisesta omimisesta. Samassa hengessä sanaa ”guru” ei sovi enää käyttää, sillä termillä on hindulaisissa ja buddhalaisissa perinteissä kunnioittava merkitys ja sanan satunnainen käyttö kyseenalaistaa sen alkuperäisen arvon.
Sukupuolisensitiivisyyttäkään ei luonnollisesti ole unohdettu. Esimerkiksi sana ”herrasmiehet” (gentlemen) joutaa romukoppaan, sillä ihmisjoukkoon viittaaminen maskuliinisella kielellä jättää jonkun sen ulkopuolelle. Samassa hengessä maskuliinista dominanssia edustava ilmaus ”ihmisen tekemä” (manmade) pitää korvata ilmauksella ”käsintehty” (made by hand).
Listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta Stanfordin aloitteen häikäilemättömän orwellilainen luonne lienee tullut jo selväksi. Nykypäivän uuskieli ei kuihdu samalla tavalla kuin Orwellin romaanissa, mutta sen peruslogiikka on yhtä hyytävä: manipuloimalla ja valvomalla ihmisten käyttämää kieltä pyritään rajaamaan ja kontrolloimaan heidän ajatteluaan ja keinojaan ilmaista itsenäisiä ajatuksia.
Kyse ei ole vain yksittäisen yliopiston ylilyönnistä vaan laajemmasta kulttuurisesta murroksesta, jonka myötä liberalismi on pettänyt kannattajansa. Aatteen piti tuoda yhteiskuntaan yksilönvapauksia, moniäänisyyttä ja suvaitsevaisuutta, mutta se onkin päätynyt kannattamaan sensuuria, sananvastuuta, väärinajattelijoiden vaientamista, kiellettyjen sanojen listaamista ja cancel-kulttuuria.
Yllä listaamani esimerkit naurattaisivat, jos tilanne ei olisi näin lohduton: länsimainen yliopisto julkaisee dokumentin, jonka peittelemättömänä pyrkimyksenä on kahlita ihmismielen ja -kielen rikkautta, moninaisuutta, elävyyttä, luovuutta ja sisäänrakennettua ristiriitaisuutta. Mitä yliopistoille tapahtuu, jos ne sallivat seiniensä sisällä vain ennalta rajatut käsitteet ja ajatukset?
Ymmärrän toki, että on olemassa avoimen loukkaavia sanoja ja ilmauksia, joiden käyttämisestä sivistynyt ihminen pidättäytyy. Ymmärrän myös, että kieli on demokraattinen ilmiö, joka väkisin muuttuu ja muotoutuu ajan kuluessa.
Mutta nämä ovat täysin eri asioita kuin institutionaalinen yritys ilmoittaa, mitkä sanat ja ilmaukset ovat sallittuja ja mitkä ei. Normaalioloissa kieli elää jatkuvassa ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa ja päättymättömässä dialogissa ja muuttuu sitä kautta hiljalleen, itsestään ja luonnollisesti. Kuten Orwellin romaani osoittaa, ylhäältä käsin saneltu ja ideologisesti määritelty kieli on totalitaristisen järjestelmän tunnusmerkki.
Juuri kielen demokraattisuuden takia Stanfordin projektin ei ole niin helppo saavuttaa päämääräänsä kuin sen laatijat kenties kuvittelivat. Tuskin kovinkaan moni normaalilla järjenjuoksulla varustettu ihminen alkaa vakiintuneen ja täysin neutraalin addikti-sanan sijasta viljellä arkipuheessaan ”henkilö, jolla on aineiden käyttöongelma” -rimpsua. Rohkenen myös uskoa, että poikkeuksellisen viisasta tai muuten esimerkillistä ihmistä kutsutaan ”guruksi” vastaisuudessakin. Toivoa tuo myös se, että yli 1600 professoria allekirjoitti jokin aika sitten vetoomuksen, jossa vastustetaan woke-kulttia ja vaaditaan akateemisen vapauden palauttamista korkeakouluihin.
Silti Stanfordin listan kaltaisiin kielen ja mielen manipulointiin pyrkiviin projekteihin ei voi suhtautua yliolkaisesti. Kyseessä on vakava ja länsimaisen kulttuurin syvärakenteeseen kohdistuva hyökkäys, jota jokaisen itsenäisesti ajattelevan ihmisen on velvollisuus vastustaa. Erityisesti kielen ammattilaisten – kirjailijoiden, toimittajien, akateemisten tutkijoiden ja niin edelleen – tulisi nousta yhtenä rintamana tällaista kielipolisointia vastaan. Missä on meidän aikamme George Orwell?
Koko avoin demokraattinen järjestelmä perustuu vapaiden yksilöiden mahdollisuuteen valita itse mielipiteensä ja sanat, joilla ajatuksiaan muotoilee ja ilmaisee. Kysykää vaikka Salman Rushdielta. Länsimaisilla ihmisillä on tapana kritisoida Venäjän ja Kiinan kaltaisten diktatuurien ihmisoikeusloukkauksia, toisinajattelijoiden vainoja ja sananvapauden rajoituksia, mutta kohta meillä ei ole enää varaa siihen, jos sama ilmiö leviää länsimaisissa akatemioissa.
