Kohu hyvinvointialueiden ympärillä jatkuu. Viimeisten tietojen mukaan niiden talouden yhteenlaskettu alijäämä tältä vuodelta nousee lähes 1,5 miljardiin euroon. Valtion puolelta viestitään ihan oikeutetusti, että sen kassa ei ole pohjaton. Hyvinvointialueiden pitää pystyä nyt myös uudistumaan ja kehittämään toimintatapojaan.
Poliittisilla päättäjillä on kyllä löytynyt runsaasti neuvoja tilanteen korjaamiseksi: lisää rahaa hyvinvointialueille, poistetaan jonojen lyhentämiseen tarkoitetut Kela-korvaukset ja siirretään rahat hyvinvointialueille, perustetaan parlamentaarinen työryhmä ja niin edelleen.
On myös väitetty, että syy hyvinvointialueiden ahdinkoon on kalliissa ostopalveluissa. Väitteelle ei ole todellisuuteen perustuvaa vertailupohjaa. Samalla kun kerrotaan, että ostopalvelut tuhoavat hyvinvointialueiden talouden, ei kuitenkaan haluta laskea oman palvelutuotannon kustannuksia vertailukelpoisesti. Hankintoja tehdään paljon myös omilta yhtiöiltä (in house) ilman kilpailuttamista. Jospa ne ovatkin huomattavasti kalliimpia kuin ostopalvelut?
Olen usein jäänyt miettimään, miten kukaan pystyy johtamaan hyvinvointialueita, jos ei tiedetä oman tuotannon kustannuksia ja verrata niitä muiden tuottamiin palveluihin? Miten voidaan asettaa ja saavuttaa tuottavuuden parantamisen tavoitteet, jos ei tunneta lähtökohtatilannetta?
Mitä jos yksityisen sektorin palvelutuotanto ei olekaan se kuuluisa mörkö? Olisiko syytä lopettaa yksityisen sote-sektorin demonisointi ja laittaa kaikki palveluntuottajat samalla viivalle.
Tai onko kukaan analysoinut, millaisen hallintohimmelin tai -hirviön hyvinvointialueet ovat kyenneet luomaan, ja paljonko sen seurauksena menetetään resursseja asiakaspalvelusta? Vahvistamattomien väitteiden mukaan hallinnon tasoja on joissakin alueilla jopa seitsemän. Hyvinvointialueen johtajan alapuolelta löytyy usein johtajaylilääkäri, toimialajohtaja, palvelualuejohtaja, palveluyksikköjohtaja, vastaava lääkäri, lähiesihenkilö ja lopulta työntekijä.
Jo nämä pari esimerkkiä todistavat sen, että nyt pitää nopeasti selvittää soten tilannekuva: kuvata soten rahavirrat eli mistä ne muodostuvat, avata oman tuotannon ja inhouse-yhtiöiden kustannusrakenne sekä selvittää, mitä rahoituksen vastikkeeksi nykyisin saadaan. Sitten on päätettävä, mitä palveluita tarjotaan verorahoituksen vastineeksi eli kuinka laaja palvelulupaus kansalaisille halutaan ja kyetään antamaan.
Tämä läpivalaisu ei ole poliittisesti helppo ratkaisu, mutta nyt ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin levittää faktat pöydälle kaikkien analysoitavaksi.
