Hetken vaikutti siltä, että globaali COVID-19-pandemia hautasi alleen viime vuosien repivät poliittiset kiistat. Yhteinen vastustaja yhdistää. Kamppailu virusta vastaan tuntui vievän puhdin monelta aggressiiviselta liikehdinnältä, esimerkiksi identiteettipolitiikalta.
Tilanteen normalisoituessa ongelmat kuitenkin palaavat. Francis Fukuyama osuu maaliin äskettäin suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (suom. Antti Immonen). Identiteettipolitiikan nousu on yksi suurimmista liberaalien demokratioiden uhkista. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi oli paljolti seurausta demokraattisen puolueen rajoittumisesta identiteettipolitiikkaan, pienten vähemmistöryhmien korostamiseen ja ”erojen juhlintaan”. Tämän myötä demokraatit menettivät suuren osan työväestöön kuuluvien äänistä republikaaneille, myös ison osan naisäänestäjistä.
Tasa-arvo ja vähemmistöihin kuuluvien ihmisten oikeuksien puolustaminen on äärimmäisen tärkeää. Mutta oleellisempaa kuin mitä on aina miten. Ihmisryhmien erityisten identiteettien kiivaan korostamisen sijaan politiikassa pitää enemmän puhua siitä, mikä ihmisiä yhdistää.
Kansallismielinen oikeisto Yhdysvalloissa ja muualla omaksui nopeasti vastustajansa agendan ja puhetavan. Äärimuoto lienee etnonationalismi, täystärähtänyt ajatus, jonka mukaan poliittisen ja kulttuuris-etnisen ihmisyhteisön pitäisi vastata toisiaan sataprosenttisesti. Tausta-ajatus nationalistisessa ja punavihreässä identiteettipolitiikassa on sama. Ihmistä ei pidetä ensisijaisesti yksilönä, vaan jonkin ryhmän jäsenenä. Tähän liittyy usein kilvoittelu uhriutumisessa, milloin mikäkin joukko on ollut syrjitty tai vähintäänkin näkymätön. Penätään lisää tunnustusta omalle viiteryhmälle.
Hyvin usein syrjintäväitteet ovat täysin perusteltuja. Läpi historian ihmisiä on raa’alla tavalla vainottu esimerkiksi enemmistöstä poikkeavan seksuaalisen suuntautumisen tai uskonnon perusteella ja lukemattomilla muilla perusteilla. Mutta jos lääkkeeksi tähän ongelmaan tarjotaan ihmisryhmien eroja korostavaa identiteettipolitiikkaa, potilaan tila huononee entisestään. Yhteiskunta muuttuu toisiaan kyräilevien ryhmien kamppailun kentäksi. Lääkettä tarkoittava kreikan kielen sana fármakon tarkoittaa myös myrkkyä, kuten filosofi Jacques Derrida on meitä muistuttanut.
Parempi ratkaisu on kaivaa esiin nykyisestä politiikan sanastosta lähes kadonnut sana: kansalainen. Liberaalin demokratian ja oikeusvaltion perustan periaate on ihminen yksilönä, yhdenvertaisena kansalaisena, jonka kuuluminen eri identiteettiryhmiin ei ole olennaista.
Ei siinä lopulta mitään sen kummempaa ole.
Olen kasvanut aikuiseksi vuosina, jolloin liberaali demokratia ja kapitalismi näyttivät perivän lopullisesti voiton vastustajistaan. Berliinin muurin murtumisen jälkeen eri puolilla maailmaa kollektivismit romuttuivat ryskyen, sosialismi ja kansallismielinen konservatismi vajosivat polvilleen.
Suomettuneessa Kekkosslovakiassakin puhalsivat muutoksen tuulet ja liityimme Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen ja Euroopan unioniin. Fukuyama pohti tämän muutoksen pysyvyyttä maailmankuulussa kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen vuonna 1992. Monilta lukijoilta jäi silloin huomaamatta, että kirjan pohjana olevan samannimisen kirjoituksen lopussa oli kysymysmerkki. Luonnonlait eivät määrää ihmiskunnan kohtaloa, se on omissa käsissämme.
2000-luvun edetessä tuuli on kääntynyt vastaiseksi. Mutta minä ainakaan en aio antaa periksi, en todellakaan. Liberaali demokratia ja kapitalismi ovat selvinneet pahemmastakin, fasismista ja sosialismista esimerkiksi. Jos näiden välillä mitään oleellista eroa edes on. Sosialismia se oli kansallissosialismikin.
Kirjailija Paavo Haavikko tiivisti nyt tarvittavasta asenteesta oleellisen vuonna 1951 ilmestyneessä runokokoelmassaan Tiet etäisyyksiin: ”Tunnustimme asioitten luonteen vaativan pitkää rohkeutta.”
