1800-luvun lopulla monet yhteiskunnalliset liikkeet nousivat esiin ja raittiusjärjestöt aktivoituivat ajamaan kieltolakia. Vastapuoli korosti, että kieltolaki veisi valtiolta verotuloja, mutta väite kumottiin terveysvaikutusten kompensoivan menetettyjä tuloja.
Keskusteluun nostettiin myös rotuteorioita, joiden mukaan juoppous oli suomalaisten rodullinen heikkous ja pienikin määrä alkoholia vaikutti kansalaisiin heikentävästi, kertoo historiantutkija, VTT, FM Jari Hanski teoksessaan alkoholin salakuljettajista kieltolain aikana.
Raittiuspuolen keskusjärjestö Raittiuden Ystävät sai puolueilta tukea ja eduskunta hyväksyi kieltolain jo lokakuussa 1907, mutta senaatti ei sitä vahvistanut, koska se olisi haitallista elinkeinoelämälle. Laki tuli voimaan vasta itsenäisessä Suomessa, vuonna 1919.
Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta laki kielsi alkoholin valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, kuljetuksen ja varastossa pidon. Lakia uudistettiin useita kertoja, laajemmassa mittakaavassa vuosina 1922, 1926 ja 1928. Yleensä kyse oli rangaistusten koventamisista.
Todellisuus toinen
Poliitikot katsoivat kieltolain olleen onnistunut, kansa saatiin raittiiksi. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen. Etenkin salakuljetuksen laajuus tuli täytenä yllätyksenä viranomaisille. Alkoholia tuotiin Suomeen valtavia määriä, esimerkiksi vuonna 1928 takavarikoitiin noin 970 000 litraa spriitä.
Miten paljon alkoholia todellisuudessa pääsi markkinoille on arvailujen varassa, mutta yleisen käsityksen mukaan noin kymmenen prosenttia salakuljetusmäärästä saatiin kiinni. Yksi ongelma olivat salakuljettajien nopeat moottoriveneet, joiden vauhdissa viranomaisten alukset eivät pysyneet.
Spriin lisäksi maahan tuotiin myös parempia aineita, kuten konjakkia, liköörejä ja viinejä. Aluksi kotipolttokin lisääntyi, mutta salakuljetettu 96 tilavuusprosentin vahvuinen sprii oli erittäin kustannustehokas tuote, joka vei maaseudun kotipolttajilta markkinat.
Hanski arvioi, että 13 vuotta kestänyt kieltolaki ei raitistanut kansaa, vaan pikemminkin opetti kansalaiset juomaan vahvoja alkoholijuomia ja hylkäämään lainkunnioituksen. Esimerkiksi vuonna 1929 Iltalehti tiesi kertoa, että saaristolaiset olivat yleisesti antautuneet salakuljetukseen.
Etelä-Suomen osalta Kotkasta muodostui solmukohta isoille kuljetuksille. Virolaista spriitä saapui talvisaikaan myös jäätyneen Suomenlahden yli. Lisäksi Suomen aluevesien ulkopuolella purjehti ulkomaalaisia rahtialuksia, joista salakuljettajat hakivat materiaalinsa. Pohjoisessa Hailuodon kautta kuljetettiin spriitä Kemiin ja Tornioon. Hailuodon merkitystä korostaa, että Pohjois-Suomessa sprii tunnettiin nimellä hailuotolainen.
Monet lehdet järjestivät pitkin 1920-lukua mielipidetiedusteluja ja niissä lain kannatus oli vähäistä. Mielenkiintoista oli joidenkin sanomalehtien linjaukset, esimerkiksi Hufvudstadsbladetissa ei ollut koko kieltolain aikana yhtään sitä kannattavaa pääkirjoitusta.
Kyselyjen perusteella poliisiviranomaisista ja tuomareista 90 prosenttia vastusti lakia. Kieltolakirikoksiin syyllistyivät myös raittiuspoliisit ja tavalliset poliisit, vuosien 1919-1925 aikana kurinpitorangaistuksen sai yli 1 200 poliisiviranomaista.
Suurin osa oli juoppousrikoksia, mutta mukana oli myös suuremman luokan kieltolakirikoksia. Usein paljastui myös lahjontatapauksia, kuten Porvoossa vuonna 1929, jolloin kolme lääninrikosetsivää ja yksi konstaapeli jäivät kiinni lahjusten otosta virolaiselta salakuljettajalta.
Naiset kieltolakia vastaan
Kieltolain ollessa voimassa jo yli kymmenen vuotta tapahtui monia yllättänyt tapahtuma. Keväällä 1931 helsinkiläiset porvarisnaiset aloittivat nimenkeruun tasavallan presidentti P. E. Svinhufvudille osoitettuun adressiin, jolla vastustettiin kieltolakia. Se haluttiin korvata tehokkaammalla järjestelmällä, joka voisi johtaa kansan takaisin raittiuden tielle. Adressi sai hyvän vastaanoton, siihen saatiin lähes 120 000 nimeä.
Vastustajiakin löytyi ja lehtikirjoittelussa näkyi hämmästys siitä, kuinka naiset saattoivat vastustaa kieltolakia. Vasemmistolehdissä korostettiin, etteivät työläisnaiset voineet lähteä mukaan porvarisnaisten puuhiin, samaa kehotusta jaettiin myös maalaisliiton lehdissä maaseudun naisille.
Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla naisia neuvottiin vastustamaan Helsingin rouvien hanketta. Adressia vastustettiin myös takia, ettei siinä tarjottu mitään vaihtoehtoa kieltolaille.
Adressi kuitenkin antoi osaltaan vauhtia kieltolain kumoamiselle. Hallitus oli jo pitkään katsonut, että lain takia kansalaisten oikeustaju oli kärsinyt. Maahan oli syntynyt rikollinen ammattikunta, joka toimi täysin avoimesti yhteiskuntaa vastaan. Lisäksi valtio menetti tuloja, laittomalla alkoholikaupalla rikastuneet eivät maksaneet veroja.
Hallitus hyväksyi lain kansanäänestyksestä joulukuun alussa 1931 ja itse äänestys oli saman kuun lopulla. Se oli harvinaisen selkeä, lain kumoamista kannatti 70,6 prosenttia äänestäneistä.
Jari Hanski: Ihan vaan lääkkeeksi. Alkoholin salakuljettajat kieltolain aikaan. 248 sivua. Into Kustannus Oy.
