Mitä on alarmismi? Se on todellisen, aidon ongelman liioittelua, paniikin ja pelon lietsontaa.
Malliesimerkki on tietysti ilmastonmuutoskeskustelu, jossa totta totisesti pelotellaan maailmanlopulla. Tai, jos tarkennamme katsettamme, osa asian ympärillä pörräävistä aktivisteista, journalisteista ja politiikoista pelottelee. Aiheeseen ihan oikeasti perehtyneet tutkijat sen sijaan ovat maltillisia ja toiveikkaita, kuten ympäristömuutoksen professori Atte Korhola tuoreessa tietokirjassaan Tämä ihmisen luonto (2022) ja esimerkiksi kirjoituksessaan Jokaista ei tarvita ilmastotalkoisiin.
Korholan mukaan kauhukuvaviestintä kääntyy helposti itseään vastaan ja muistuttaa, että tutkimustiedon valossa meillä on edelleen kaikki mahdollisuudet ehkäistä ilmastokatastrofi.
Samoin Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas on toiveikas järjen ääni tietokirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin (2021). Hän on muistuttanut asioiden mittasuhteista ja kannustanut keskittymään oikeasti tehokkaisiin toimiin. Taalas on tuskastunut siitä, että aktivistit ovat vieneet ilmastopuheen väärille raiteille keuhkoamalla vähämerkityksellisistä epäolennaisuuksista, esimerkiksi demonisoineet lentoliikenteen. Taalas muistuttaa tosiasioista: Lentoliikenne tuottaa vain kaksi prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä. Lentämistä rajoittamalla ei ilmastokriisiä ratkaista.
Ilmastonmuutoksen ratkaisu löytyy keskeisten toimialojen muutoksista, siitä kuinka järjestetään esimerkiksi energian tuotanto, maatalous ja raskas teollisuus.
”Se muutos, mitä tarvitaan, voidaan tehdä melko pienin muutoksin arkielämämme kannalta, Taalas toteaa.”
Alarmismia lietsovien aktivistien toiminnassa oleellista taas on nimenomaan päästä tuomitsemaan ihmisiä ilmastosynnissä elämisestä.
Otetaanpa esimerkki. Reetta Räty on milteipä karikatyyrimainen esimerkki punavihreästä toimittajasta, jolle journalismi ei ole objektiivisuuteen pyrkivää tosiasioiden kertomista vaan poliittisesti motivoitua aktivismia. Toukokuussa 2018 Räty kauhisteli Image-lehdessä lentoliikennettä. Hän kertoo ylpeänä, että ”Käytän luonnonkosmetiikkaa ja kangaskasseja”, mutta ruoskii sivukaupalla itseään ja muita lentämisestä. Hän siteeraa ihaillen Vihreän Langan päätoimittajaa Riikka Suomista: ”Tehkää lentomatkoistani noloja. Lentäminen vähentyy, kun siitä tulee paheksuttavaa.”
Tämä on milteipä hauskaa. Maailman reettarädyt ja riikkasuomiset tuhansine aatetovereineen keskittyvät alarmistisessa ilmastohysteriassaan niin täydellisen epäolennaisiin asioihin kuin vain on mahdollista. Ydinvoimaa ei Rädyn pitkässä vuodatuksessa tietysti edes mainita. Lentoliikenteen päästöistä hän kirjoittaa näin: ”Tarkat luvut eivät ole olennaisia”. Niinpä niin.
Ja ne kangaskassit. Vuonna 2018 Tanskassa tehtiin perusteellinen tutkimus ostoskassien ympäristökuormituksesta. Kun otetaan huomioon kassin koko elinkaari raaka-aineesta tuotantoon, käyttöön ja lopulta jätteeksi, kaikkein huonoin vaihtoehto on luomupuuvillasta tehty kangaskassi. Ympäristön kannalta luomukangaskassi on 2400 kertaa huonompi kuin muovikassi. Paperikassien ympäristövaikutukset olivat 43-kertaiset ja muovisten kestokassien 35–84 -kertaiset tavanomaiseen muovikassiin verrattuna.
Hyvin usein kyse on koulutustaustasta. Punavihreät puolueet, ympäristöliike ja media ovat täynnä Rädyn ja Suomisen kaltaisia yhteiskuntatieteitä ja humanistisia aloja opiskelleita aktivisteja, kovin vähän luonnontieteitä ja tekniikan aloja opiskelleita. Jos ihmiskunta aikoo selvitä ilmastonmuutoksesta ja muista globaaleista ympäristöhaasteista, me tarvitsemme kalliolaisten kangaskassinheiluttelijoiden sijaan enemmän järkeä ja toivoa.
