Länsimaissa erilaiset ääriajattelijat, olivat ne sitten vasemmistolaisia tai oikeistolaisia, maallisia tai uskonnollisia, ovat yhä näkyvämmin ottaneet Lähi-idän konfliktin omakseen.
Yhden ääripään muodostavat Palestiinan asiaa ajavat vasemmistolaiset aktivistit, joiden iskulauseissa vastustetaan Israelin valtion oikeutta olemassaoloon. Toisessa ääripäässä ovat niin ikään kahden valtion mallia vastustavat varauksettomat Israelin ystävät, joiden argumentit pohjaavat usein uskonnollisiin näkemyksiin.
Mielipiteet konfliktin ympärillä tuntuvat muodostuneen yhdeksi niin sanotun identiteettipolitiikan kulmakiveksi. Kannanotoilla tilanteesta pyritään enemmän oman poliittisen oikeaoppisuuden todisteluun sekä poliittiseen heimoutumiseen kuin rationaalisesti perusteltuihin näkemyksiin konfliktin syistä ja seurauksista.
Tässä ilmiössä on vaikea nähdä mitään hyvää.
Se nimittäin muodostaa yhden keskeisen esteen selväjärkisen kuvan muodostamiselle Lähi-idän konfliktista, jossa mustan ja valkoisen väliin mahtuu harmaan sävyjä, ja jossa jokainen osapuoli kantaa lopulta vastuuta konfliktin jatkumisesta.
Ratkaisevinta roolia Lähi-idässä näyttelee Yhdysvallat. Maan ulkopolitiikkaa Lähi-idässä ei voi luonnehtia menestykseksi, sillä jo sukupolvien ajan Yhdysvaltojen presidenttien on odotettu antavan ratkaisevan panoksen rauhan edistämiseksi. Tämä vaikuttaisi kuitenkin muodostuvan alati vaikeammaksi, sillä Israelista on muodostunut Yhdysvalloissa – ja vähemmässä määrin myös Euroopassa – painava sisäpoliittinen leimakirves.
Gazan sota ja Israelin raju hyökkäys Hizbollahia vastaan todistavat jälleen vastaansanomattomalla tavalla, että Israelilla on kyky lamauttaa sotilaallisesti vastustajansa naapurimaissaan. Sotilasteknologian kehittyminen viimeisen vuosikymmenen aikana on tehnyt tästä ylivoimasta entistäkin ilmeisempää, sillä nyt Israel on kyennyt iskemään Libanonissa tavalla, joka ei ollut mahdollista vielä edellisen vuonna 2006 käydyn sodan aikana.
Israel ei epäröi turvautua häikäilemättömään voimankäyttöön, kun sitä vastassa on terrorismiin turvautuvia äärijärjestöjä. Gazassa, ja enenevissä määrin myös Libanonissa, sen seurauksena syntyy järkyttävät määrät siviiliuhreja. Se on varmin tae kostonkierteen myöhemmälle jatkumiselle.
Israel ei anna kansainvälisen mielipiteen estää toimiaan, mikä näkyy maan nykyisen hallituksen suhtautumisessa YK:ta kohtaan; maailmanjärjestön pääsihteeri julistettiin ei-toivotuksi henkilöksi ja rauhanturvaajia saatetaan tietoisesti vaaraan Etelä-Libanonissa. Tällainen toiminta ei ole kenenkään etujen mukaista.
Monet israelilaiset kokevat maansa ikään kuin piiritetyksi linnoitukseksi, joka voi luottaa vain sotilaalliseen voimaan turvallisuutensa takaamiseksi. Tässä ajattelussa jokainen myönnytys vastustajien suuntaan muuttaa tilannetta vain huonommaksi. Maa on vaarassa sokaistua sotilaallisesta ylivoimastaan.
Lähi-idässä käynnissä olevan vastakkainasettelun perimmäisenä syynä on kyvyttömyys saada aikaiseksi uskottavaa rauhaa Israelin ja palestiinalaisten välillä. Rauhanprosessin suurimpia hyötyjiä olisivat israelilaiset itse, jos vuosikymmenten syklillä toistuvasta väkivallan kierteestä päästäisiin eroon ja maa voisi ryhtyä normalisoimaan suhteitaan naapurustonsa kanssa.
Tällä hetkellä vaikuttaisi kuitenkin siltä, että rauhanprosessia ei ole mahdollista saada edistettyä ilman todellisen poliittiseen paineen (ja toisaalta myös kannustimien) luomista Israelille.
Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat kykenemättömiä luomaan tällaista painetta, sillä Israelin ja palestiinalaisten konflikti jakaa liikaa mielipiteitä sekä maiden välillä että niiden sisällä. Tämä antaa myös aiheen syyttää länsimaita kaksinaismoralismista.
Mikäli länsimaissa halutaan edistää rauhan asiaa Lähi-idässä, olisi hyvä aloittaa siitä, että Lähi-idän konfliktiin pyrittäisiin suhtautumaan maltilla ja järjellä. Juuri tällaisesta asennoitumisesta on nimittäin puutetta itse konfliktialueella.
