Suomessa käsiteltävänä oleva rajaturvallisuuslaki – tai näkökulmasta riippuen käännytyslaki – herättää suuria tunteita. Vastaavanlaisten haasteiden äärellä on painiskeltu aiemminkin.
Kontrolli itärajalla petti vuoden 1990 aikana, kun silloinen Neuvostoliitto oli ajautunut pahenevaan sisäiseen sekasortoon. Venäjän puolella rajaa ei enää yllättäen vaadittu aiempaan tapaan matkustusasiakirjoja rajan ylittämiseksi Suomeen.
Muuttoliikkeiden logiikka oli tuolloin sama kuin nykyään: Jos jostain ”avautuu” reitti länsimaihin, se houkuttelee nopeasti eri syistä saapuvia siirtolaisia ja pakolaisia, jotka anovat turvapaikkaa.
Liikkeellä oli aluksi yksittäisiä hakijoita, lopulta yli sata yhdellä kertaa. Vuoden 1990 lopussa Suomeen oli saapunut yhteensä 2 743 turvapaikanhakijaa. Luku pysyi suurin piirtein samassa mittaluokassa seuraavien vuosien aikana. Merkittävä osa tulijoista oli somaleja, jotka pakenivat kotimaassaan syttynyttä sisällissotaa.
Lukumäärät eivät tunnu päätä huimaavilta, mutta ilmiö oli Suomessa uusi. Poliittinen keskustelu kävi kierroksilla.
Presidentti Mauno Koivisto edusti kovaa linjaa. Hän korosti, että hallituksen oli pidettävä ohjat tiukasti käsissään.
”Minusta sellaiset henkilöt, joita ei vainottu siinä maassa, josta he saapuivat, olisi palautettava heti rajalta”, Koivisto kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.
Presidentin pelkona oli, että hallitsematon muuttoliike nostaisi Suomessa muukalaisvihaa. ”Kyllä näille vesille ilmaantuu kalamiehiä”, Koivisto sanaili pelkäämästään ääriliikkeiden noususta.
Suomi ei kyennyt reagoimaan tilanteeseen presidentin toivomalla tavalla. Harri Holkerin (kok.) luotsaama hallitus katsoi, ettei laki mahdollistanut käännytyksiä rajalta. Ulkomaalaislakia muutettiin kyllä tiukemmaksi, mutta lopulta oltiin sen varassa, että potentiaalisia turvapaikanhakijoita estettäisiin saapumasta Suomen rajalle. Tilanne on tämän osalta nykyäänkin sama.
Presidentti Koiviston kantojen takana olivat myös suuremmat huolet. Neuvostoliittoa oli aiemmin pelätty Suomessa sen voiman takia, mutta asetelma kääntyi päälaelleen, kun huolta herättikin itänaapurin heikkous. Viranomaiset Suomessa varautuivat jopa 250 000 ihmisen väestöryntäykseen, mikäli elintarvikehuolto rajan takana olisi luhistunut täysin. Rajavartiolaitos varautui tehostamaan valvontaa.
Uhkakuvat eivät toteutuneet ja myös kolmansien maiden kansalaisten turvapaikan hakeminen itärajalla tyrehtyi 1990-luvun alun mittaan, kun olot Venäjällä muuttuivat vakaammiksi.
***
Seuraavan kerran, kun itärajan yli alkoi saapua turvapaikanhakijoita suuremmissa määrin vuodenvaihteessa 2015–2016, tilanne oli toisenlainen. Kyse oli tarkoituksellisesta valtiollisesta painostamisesta, jota voi kutsua muuttoliikkeen välineellistämiseksi ja/tai hybridivaikuttamiseksi. Peruskaava on yksinkertainen: Venäjä luo aktiivisesti ongelman, joka sillä on kyky ratkaista.
Krimin miehityksen ja itäisessä Ukrainassa käynnistämänsä sodan vanavedessä Venäjä näpäytti pakoterintamaan mukaan lähtenyttä Suomea sallimalla Lapissa kolmansien maiden kansalaisten pääsyn Suomen rajalle ilman matkustusasiakirjoja. Ensin polkupyörillä ja sitten ruosteisilla ladoilla rajan ylitti lyhyessä ajassa yli 1 700 turvapaikanhakijaa. Tilanne ratkesi kahdenvälisten neuvotteluiden jälkeen.
Jälkiviisaudella voi kysyä, olisiko ollut parempi yrittää selvitä tilanteesta omilla toimenpiteillä, sillä kuten nyt tiedämme, sama painostus toistui kesällä ja syksyllä 2023. Suomi reagoi aiempaan verrattuna ennennäkemättömän voimakkaasti sulkemalla loppuvuodesta rajanylityspaikat. Sulku saavutti halutun vaikutuksen, kun itärajan yli ei enää pyritty tulemaan.
Venäjä koettelee kyynisellä painostuksellaan tietoisesti myös oikeusvaltion rajoja. Asiaan suhtautumisessa kannattaa soveltaa yhtä presidentti Koiviston mietelauseista: ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.”
Turvapaikan hakemista säätelevät kansainväliset sopimukset kaipaisivat päivittämistä, mutta tätä pidetään aiheellisesti vaikeana toteuttaa heikentämättä ihmisoikeuksia. Joka tapauksessa oikeusvaltiollakin pitää olla tarvittaessa käytettävissään keinoja suojautua vihamieliseltä painostukselta.
Kukaan ei voi syyttää Suomea ainakaan vastuun välttelystä, sillä Suomi tarjoaa tällä hetkellä kansainvälistä suojelua noin 44 000 ukrainalaiselle, jotka ovat paenneet Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa.
