Koko työelämänsä hämäläisessä tiedonvälityksessä toiminut Matti Kuusela on ollut aina heimoseudullaan arvostettu ja pidetty. Hänen omaperäinen kirjoitustapansa herätti hauskuutta ja pientä piruiluakin – niin hän poikkesi tyylilajeiltaan sovinnaisesta.

Pääosin urheilutoimittajana aloittanut Kuusela kunnostautui tyyliniekkana. Aamulehden kulttuuriosaston vastaava Erkka Lehtola päätti irtaannuttaa hänet etäämmäksi urheilusta taiteen ja kulttuurin ylempään sfääriin, juuri kun nigerialainen Wole Soyinka sai kirjallisuuden Nobelin 1986:

”Menin Lehtolan luo ja sanoin arasti, että tiedän kaiken Soyinkasta, hän on graduni ykkösnimi. Lehtola ällistyi ja pyysi minua kirjoittamaan Soyinkasta sivun jutun. Tein sen, ja Lehtola alkoi sen jälkeen pyytää minulta muitakin juttuja kulttuuriin. Hän huolehti juuri ennen kuolemaansa siitä, että minut siirretään pois urheilusta, jota hän ei voinut sietää eikä ymmärtää”.

Näin pidetystä ja luetusta urheilutoimittajasta alkoi tulla kulttuuritoimittaja. Rakkaus urheilua kohtaan jatkui lasten harrastusten kautta. Hän voi ylvästellä ainutlaatuisella voitolla: naisten SM-koripallomestaruudella, ilman transformaatiota. Niin paljon hän toimi joukkueen taustatehtävissä!

Mistä hänet tunnistaa?

Jokaisella meistä on maneerit, mieltymykset ja inhot, mieltymyksistä hänellä esimerkiksi koripallo ja Nokia. Harva osaa piruilla muiden lisäksi myös itselleen. Siihen kykenee toimittaja Matti Kuusela muistelmissaan. Hän tunnustaa, että montaa lukijaa on ärsyttänyt hänen tapansa pohtia aivan ”toisarvoisia asioita”. Esimerkiksi urheilutoimittaja Pekka Verno on todennut hyväntahtoisesti:

”Kuuselan jutut ovat aina samanlaisia. Ensin niissä matkustetaan jonnekin, sitten on joku runonpätkä ennen kuin mennään oluelle ja muistellaan Nokiaa”.

Itseensä rakastuneet journalistit eivät osaa nauraa työlleen ja sitä vaarantavalle tehopyhyydelle. Sen Kuusela osaa, pilkkaa mielellään tärkeilyä ja muita ammattinsa vaaroja. Esimerkkejä tästä elämäkerta tarjoaa suuret määrät.

Helsingin Sanomien äkkisesti pyhän lyriikan asiantuntijaksi ryhtynyt Arttu Seppänen tyrmäsi julmin sanakääntein entisen kaunoluistelija Kiira Korven kirjoittaman runokirjan, Kuusela teki siitä ylistysarvostelun. Siihen johti Korpea puolustamaan erehtynyt kustantajan edustaja, jonka maan suurin kulttuurin luokittelija tuomitsi. Neuvo: älä koskaan käy HS:ää vastaan, käännä nöyrästi toinenkin poskesi. Siitä Kuusela hikeentyi ja kehui Korven kirjan.

Hämäläisenä Matti Kuusela ei voi sietää helsinkiläistä ylimielisyyttä todetessaan, kuinka Aamulehti on litistynyt Sanoma-klusterin omistuksessa oheislehdykäksi. Kokemuksia stadilaisesta viisaudesta hänellä on omastakin takaa. Kesällä 2022 hän sai HS:n Tuomas Kasevalta postia, jossa kutsui hänet kirjoittamaan luvun tekeillä olevaan feature-kirjoittamisen oppikirjaan. Kuusela oli otettu: hänet oli jostakin ylhäältä ja etäältä hyväksytty!

Mutta siinä missä muut – pääkaupungin toinen toisensa palkitsemat – suolsivat kukin 10 sivun verran tekstiä, siinä Kuuselalle jäi tilaa muutamaan pikkurivin vinkkiin, eikä edes mainintaa sisällysluetteloon. Kuusela latelee purkauksessaan kymmeniä muualla Suomessa työtään tekeviä journalisteja ja tiedotusvälineitä, jotka yltävät varmuudella cityjournalistien tasolle tai jopa sen yläpuolelle.

”Nollatoleranssi” ja äkkihysteria

Kuuselan elämäkerta on yksi lajinsa parhaita: rehellinen, tärkeilyä ja itsepyhitystä äärimmäisen vähän sisältävä. Se tarjoaa toimittajan työstä ja ihmiselosta värikkään episodisarjan, jossa tekijä osaa ironisoida itseään ja työtään. Sitä ei ole tarkoitettu vakaville itsensä ylevöittäjille. Toimittajan työ kun sisältää raadollisia tilanteita, joissa moni tarjoaa yleisölleen omia, ahtaita asenteitaan.

Journalisti. Toisenlainen toimittaja –kirjan kauhistunut vastaanotto riipaisi omaa kunniaansa ja valtaa varjelevia journalisteja, kun Kuusela paljasti kolme bluffia jutuissaan. Kuvaajansa Rainen kanssa Kuusela istuskeli Taskentin jossakin liikenneympyrässä lopen uupuneina:

”Nyt otetaan niin rennosti kuin ikinä mahdollista. Istutaan tässä penkillä kaikessa rauhassa, kuvaa sinä kaikenlaisia autoja, minä keksin niille tarinat”.

Tässä se oli, suuri journalistinen synti. Kuusela pani läskiksi, keksi tarinat autoille, Ladoille ja aaseille sekä niissä istuneille. Tunnustus herätti totuuden etsijät parkuun, Aamulehti sulki Kuuselan koko tuotannon sivuiltaan, toimittajien yhteiskuoro huusi tuomiota. Lisäksi nuo 607 lehtijuttua pantiin totuustutkija Maria Lassila-Merisalon läpivalaisuun. Sääli tätä.

Lopputuomio oli hiukan nihkeä. Tutkija havaitsi – aivan luonnollista – joistakin jutuista puuttuvan lähteytystä (!), siis eettisiä ongelmia(?). Silti tuosta tarkkakatseisesta syntien esille tuonnista huolimatta Aamulehti on ilmoittanut palauttaneensa Kuuselan tuotannon nettiarkistoonsa – tosin erityismerkinnöin. Ehdotus: ”Varo, lukijani, tässä kirjoittaja ottaa rennosti”.

Lopputulema Kuuselan tunnustuksista oli kuin uutispulassa alkaneen kesän kuuluukin olla. Synniksi luettiin epäeettinen juttujen elävöittäminen ja sepitteellinen sisällön jonkinlainen piruileva leikittely lukijoiden kanssa. Näin woke-aikana onkin suoranainen ilo mennä Aamulehden arkistosivuille lukemaan, minkälaisia varoituksen sanoja Kuuselan kirjoittamiin juttuihin on lisätty. Esimerkiksi, kuvitellusti: ”Ei Taskentin liikenneympyrässä aasin kuljettaja todistettavasti noin sanonut (nauhoitus puuttuu)”. Tai: ”Kyseessä oli Popeda, ei Lada”.

Matti Kuusela: Journalisti. Toisenlainen toimittaja. Warelia 2024.