Kun Suomen Akatemian rahoittamia hankkeita on arvosteltu höpötutkimukseksi, Akatemian toistuva vastaus on ollut vedota ”kansainvälisten huippuasiantuntijoiden” auktoriteettiin: Miten Matti Meikäläinen kehtaakin kyseenalaistaa ”ulosteen politiikkaa” tai ”jännitteisen feministisen representaation kenttää” luotaavia hankkeita, jotka ovat läpäisseet tiukan tieteellisen seulan kovatasoisten hakemusten joukosta?
Olen itse saanut tämän vastauksen. Kun arvostelin muutama vuosi sitten Akatemian rahoittamia tutkimuksia, Suomen Akatemian johtoporras muistutti, että hakemukset käyvät läpi kansainvälisen vertaisarvioinnin ja että arvioijat ovat ”poikkeuksetta oman alansa eturivin kansainvälisiä osaajia”. Kansainvälinen vertaisarviointi on Akatemian mukaan sen tärkein työväline parhaiden ja lupaavimpien tutkimushankkeiden tunnistamisessa.
Hyvä niin. Mutta Jason Ardayn tuore tapaus osoittaa, miksi tämä vastaus ei vakuuta skeptikkoja.
Vielä hiljattain Arday oli Cambridgen yliopiston kasvatussosiologian professori. Hänet nimitettiin vuonna 2023 vain 37-vuotiaana yliopiston historian nuorimmaksi mustaksi professoriksi. Cambridge juhli nimitystä näkyvästi. BBC:n haastattelussa hänen tiedekuntansa johtaja kertoi valintalautakunnan olleen yksimielinen ja sanoi Ardaylle tämän olevan tutkimusalallaan ”maailman paras”.
Vasta skandaalin paisuttua Cambridge ilmoitti aloittavansa oman selvityksensä Ardayn akateemisista pätevyyksistä ja kunniatehtävistä. Arday ilmoitti eroavansa samana päivänä.
Suomen Akatemian arvioijaksi olisi ollut vaikea kuvitella vakuuttavampaa nimeä: Cambridgen professori ja arvovaltaisen oppituolin haltija – juuri sellainen henkilö, jota Suomessa kutsuttaisiin kansainväliseksi huippuasiantuntijaksi.
Keisarin uudet vaatteet
Ardayn skandaali alkoi plagiointiepäilyistä. Hänen väitöskirjastaan on löydetty laajoja yhtäläisyyksiä kuusi vuotta aikaisemmin valmistuneeseen väitöskirjaan. Vielä oudompi tapaus koskee vuonna 2018 julkaistua tutkimusta vähemmistöopiskelijoiden mielenterveyspalveluista. Toisen tutkimuksen haastatteluaineistosta peräisin olevia kohtia näyttää päätyneen Ardayn artikkeliin hänen omien haastateltaviensa suorina lainauksina.
Mutta plagiointi on vain osa ongelmaa. Filosofi Kathleen Stockin mukaan Ardayn tuotanto olisi hämmästyttävän heikkotasoista, vaikka jokainen sana olisi kiistatta hänen omaansa. Hänen kirjoituksissaan yhdistyvät raskas akateeminen sanahelinä, henkilökohtainen kokemuskerronta ja poliittisesti latautuneet johtopäätökset. Arday on käyttänyt tutkimuksessaan muun muassa autoetnografiaa eli omia kokemuksiaan tutkimusaineistona. Stockin kysymys on yksinkertainen: miten tämän tasoinen tutkimus saattoi johtaa Cambridgen professuuriin?
Myös ansioluettelosta alkoi löytyä ongelmia. Arday oli ilmoittanut vierailuprofessuureja Ohio Statessa ja Glasgow’n yliopistossa, mutta yliopistot kiistivät tiedot. Hän oli myös ilmoittanut julkaisseensa kirjan Being Young, Black and Male, vaikka kustannushanke oli rauennut eikä kirjaa koskaan julkaistu.
Säröjä löytyi myös lähes yli-inhimillisestä elämäntarinasta. Arday on kertonut juosseensa 30 maratonia 35 päivässä ja jopa 600 mailia kuudessa päivässä sekä keränneensä miljoonia puntia hyväntekeväisyyteen. Useita hänen elämäkertaansa ja hyväntekeväisyystyötään koskevia väitteitä on sittemmin jouduttu täsmentämään tai kyseenalaistamaan.
Hämmästyttävintä ei silti ole Arday itse vaan se, kuinka pitkälle hän pääsi.Huolia hänen tutkimuksestaan esitettiin Cambridgeen jo vuonna 2023. Yliopisto ei aluksi ryhtynyt itse tutkimaan niitä ja kuvaili myöhemmin Ardayta hänen uskottavuuttaan horjuttavan ”inhottavan kampanjan” uhriksi.
Tässä on keisarin uusien vaatteiden ongelma: mitä korkeammalle tutkija nousee, sitä helpommin hänen asemastaan tulee todiste hänen erinomaisuudestaan.
Suomessa on nähty samantapainen puolustusreaktio. Kun Suomen Akatemian rahoittamia hankkeita alettiin muutama vuosi sitten penkoa julkisuudessa, keskustelu siirtyi nopeasti tutkimuksen laadusta tutkijoiden kokemaan häirintään ja ”maalittamiseen”. Samoihin aikoihin vanhojen rahoituspäätösten löytäminen Akatemian verkkosivuilta vaikeutui. Kritiikin epäasialliset muodot pitää tietenkin tuomita. Julkisesti rahoitetun tutkimuksen oikea vastaus epämiellyttäviin kysymyksiin on silti suurempi avoimuus, ei pienempi.
Jäävuoren huippu?
Alan Sokalin kuuluisa tiedekepponen osoitti jo 1990-luvulla, että järjetön teksti voi näyttää syvälliseltä, kun siinä käytetään oikeaa teoreettista sanastoa ja päädytään oikeisiin poliittisiin johtopäätöksiin. Sama ilmiö nousi uudelleen esiin Grievance Studies -huijauksessa, jossa tarkoituksella absurdeja artikkeleita lähetettiin sukupuolta, rotua, seksuaalisuutta ja identiteettiä käsitteleviin lehtiin. Useita hyväksyttiin julkaistaviksi.
Olen kirjoittanut aiemmin myös johtavassa laadullisen tutkimuksen lehdessä julkaistusta autoetnografisesta tutkimuksesta, joka lopulta vedettiin pois. Lehden toimittajat puolustivat alkuperäistä ratkaisua sillä, että kaksi kansainvälistä asiantuntijaa oli arvioinut työn julkaisemisen arvoiseksi.
Ongelma ei ole laadullinen tutkimus sinänsä vaan tutkimuskulttuuri, jossa oikea poliittinen sanasto, tutkijan identiteetti ja ennalta hyväksytty moraalinen johtopäätös voivat korvata metodologisen kurinalaisuuden. Vertaisarviointi uhkaa tällöin muuttua laadunvalvonnasta heimotunnistukseksi: tämä puhuu meidän kieltämme, siis tämän täytyy olla hyvää tutkimusta.
Sokal ja Grievance Studies olivat tarkoituksellisia stressitestejä. Arday oli järjestelmän oma tuote. Nathan Cofnas, joka toi Ardayn tapauksen laajempaan julkisuuteen, on väittänyt länsimaisissa yliopistoissa olevan ”tuhansia Jason Ardayta”. Lukua on tietenkin mahdoton todistaa. Yli 30 vuotta yliopistomaailmassa työskennelleenä pidän väitteen perusajatusta kuitenkin valitettavan uskottavana.
Aikalisä höpötutkimukselle
Näyttöä tällaisen tutkimuskulttuurin ongelmista on kertynyt tarpeeksi. Siksi olisi perusteltua harkita määräaikaista rahoitusmoratoriota sellaisille kvalitatiivisen kulttuurintutkimuksen suuntauksille, jotka eivät täytä avoimen tieteen, aineiston läpinäkyvyyden ja väitteiden tarkistettavuuden perusvaatimuksia.
On toki mahdollista, että jotain kelvollista tutkimusta saattaisi jäädä rahoittamatta. Mutta nykyjärjestelmällä on toinenkin hinta: niukkojen tutkimusvarojen hukkaaminen toimintaan, jonka kyky tuottaa luotettavaa ja relevanttia tietoa on kutakuinkin olematon.
Tässä valossa ministeri Wille Rydmanin äskettaistä päätöstä jättää osa vertaisarvioinnissa suositelluista sosiaalityön tutkimushankkeista rahoittamatta ei pidä automaattisesti tulkita hyökkäykseksi tiedettä vastaan. Vertaisarvioijien suositus ei tee tutkimuksesta automaattisesti hyvää eikä synnytä veronmaksajille velvollisuutta rahoittaa sitä.
Suomessa ongelma lienee erityisen vakava. Kvalitatiivisella kulttuurintutkimuksella ja sitä lähellä olevilla suuntauksilla on vahva asema yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja tutkimusrahoituksen portinvartijoiden joukossa. Kun samojen tutkimusperinteiden edustajat tuottavat tutkimusta, arvioivat sitä, jakavat sille rahoitusta ja määrittelevät alan laatukriteerit, järjestelmän itsekorjaavuudelle jää vähän tilaa. Jos Ardayn kaltainen laadunvalvonnan romahdus oli mahdollinen Cambridgessa, on syytä kysyä, kuinka syvälle vastaava ongelma on juurtunut Suomessa.
