Eversti evp, sotahistorioitsija Ari Rautala kuvaa teoksessaan jatkosodan ajan taisteluja Stalinin kanavalla Maaselän kannaksella Itä-Karjalassa. Kirjassa on käytetty lähteenä myös venäläisdivisioonien arkistoja, jota kautta tapahtumiin avautuu uusi näkökulma.
Jo 1500- ja 1600-luvuilta lähtien oli ollut suunnitelmia kanava Vienanmereltä Ääniseen, jota kautta alukset pääsisivät Itämerelle. Vuosisatainen haave toteutui Josif Stalinin valtakaudella ja kanavaa alettiin rakentaa vuonna 1931 lähinnä vankityövoimalla. Virallisten lähteiden mukaan töihin osallistui 126 000 vankia, joidenkin mukaan heitä oli jopa 280 000. Erittäin raskaat työt yhdistettyinä ankariin olosuhteisiin veivät vähintään 12 000 vangin hengen.
Neuvostopropaganda otti jättihankkeesta tietenkin kaiken irti. Stalinin kanavaksi ristitty hanke rakennettiin ennätysajassa, se vihittiin käyttöön jo vuonna 1933. Ansioituneimpia vankeja vapautettiin ja noin 60 000 sai lyhennyksen tuomioonsa.
Jatkosodassa suomalaiset etenivät kanavalle
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaisjoukot etenivät Maaselän kannakselle Stalinin kanavalle ja järvilinjalle. Strategisesti tärkeä Karhumäki saatiin vallattua joulukuun alussa ja eteneminen jatkui Poventsan kaupunkiin.
Poventsan taistelujen aikana vihollinen räjäytti useita kanavan sulkuja. Samalla taattiin, ettei hyökkääjille tulisi olemaan mitään hyötyä kanavan uomista. Räjäytysten jälkeen jäinen vesimassa vyöryi Poventsaan ja hukutti viisi suomalaissotilasta. Vedentulo oli niin voimakasta, että se vei panssarivaunujakin mukanaan.
Muutama loukkuun jäänyt suomalaissotilas pelastautui korsun päälle. Kylmyys oli kuitenkin sietämätöntä ja he pyysivät, että heidät ammuttaisiin. Miehet kuitenkin saatiin pelastettua noin 20 metrin levyisen tulvavirran yli. Lämpimässä korsussa jäiset vaatteet täytyi repiä puukolla auki.
Ylipäällikön asettamat tavoitteet Maaselän kannaksella oli saavutettu joulukuun puoliväliin 1941 mennessä. Stalinin kanavan länsiranta jäi suomalaisten haltuun Poventsasta Voljärvelle saakka, joukot olivat asemissaan aina kesäkuuhun 1944 saakka.
Luonnollisesti neuvostojoukot yrittivät ajoittain vallata menettämiään alueita takaisin. Tammikuussa 1942 vihollinen yritti rajua hyökkäystä Poventsan kohdalla, tavoitteena oli eristää kaupunki katkaisemalla Karhumäkeen johtava maantie.
Taistelujen kiivaudesta kertoo, että puolustajien tykistö ampui 1.-15. tammikuuta välisenä aikana 1 100 laukausta vuorokaudessa. Tammikuun alussa sulun numero 3:n kohdalla hyökkäsi noin 300 miehen vahvuinen osasto, joka torjuttiin asemien eteen. Hyökkääjistä kaatui joka kolmas.
Neuvostoliittolaiset olivat sitkeitä, tappioista huolimatta he jatkoivat hyökkäyksiä usean päivän ajan. Taustalla oli Stalinin käsky, jonka mukaan Poventsa ja Karhumäki oli vallattava takaisin hinnalla millä hyvänsä.
Hyökkäykset kuitenkin epäonnistuivat, arvioiden mukaan vihollinen menetti tammikuun taisteluissa 1 850 sotilasta, vankeja saatiin hieman yli 100 miestä. Omat tappiot olivat 67 kaatunutta ja 240 haavoittunutta. Taistelu oli sikälikin mielenkiintoinen, koska muilla rintamilla taistelut olivat laantuneet asemasodaksi.
Vaikeat tukikohdat
Hussinsaaren tukikohta opittiin tuntemaan paremmin Pirunsaarena. Se oli noin 700 metriä leveä ja 1 500 metriä pitkä tukikohta kanavasulku 7 kohdalla. Saareen pääsi kahta siltaa pitkin. Pirunsaaren teki erityisen hankalaksi paikaksi, että rintamalinja kulki kanavassa ja asemat olivat parikymmentä metriä alempana kuin vihollisen pesäkkeet.
Suomalaiset olivat jatkuvasti tarkka-ampujien kohteena. Vielä keväällä saaren varustukset olivat vain hiekkasäkeistä kasattuja pesäkkeitä ja suojia. Tilanne parani aikaa myöten, mutta kaivautuminen kivikkoiseen maastoon oli vaikeata.
Toinen hankalasti puolustettava tukikohta Aalto sulun numero 5 kohdalla ja sijaitsi hiekkaisella mäentöyräällä. Itse sulku oli edelleen vihollisen hallussa, joten etäisyyttä osapuolten välillä oli ajoittain vain muutamia kymmeniä metrejä. Neuvostojoukkojen tavat kävivät tutuiksi. Jos vihollinen hyökkäsi Pirunsaareen, siihen kuului automaattisesti sitova hyökkäys Aaltoon tai päinvastoin.
Miehistön oli vaikea ymmärtää, miksi tukikohtia piti puolustaa. Siellä kaatui tai haavoittui miehiä lähes joka päivä. Muutaman sadan metrin vetäytyminen kanavan länsipuolelle olisi tehnyt puolustuslinjasta yhtenäisen. Lisäksi kanavan länsirannalla oli hyvää mäkistä puolustusmaastoa.
Ylempi johto ei kuitenkaan antanut periksi, Raution mukaan suomalaisilla oli itsepäinen tarve pitää valloitettuja maastokohtia hallussa ilman suurempaa sotilaallista tärkeyttä.
Suomalaisjoukkojen kausi Maaselän kannaksella päättyi vetäytymiseen kesällä 1944. Tämän jälkeen neuvostoliittolaisten tärkeimmäksi tehtäväksi tuli korjata kanavan vauriot, joita oli eniten sulkujen 1-7 välillä. Heinäkuussa 1946 ensimmäinen alus kulki jälleen kanavan läpi.
Ari Rautala: Jatkosota Stalinin kanavalla. Taistelut suomalaisin ja venäläisin silmin. 308 sivua. Minerva Kustannus oy.
JARKKO KEMPPI
