Historiantutkija, FT Jyrki Nissin teos on ensimmäinen suomenkielinen kirjamittainen tutkimus myöhäiskeskiaikaisen kuoleman prosessin eri vaiheista ja niihin liittyvistä uskonnollisista, sosiaalisista ja yhteisöllisistä ulottuvuuksista. Nissin käsittelemät aiheet ovat sikäli ajankohtaisia, että koronaviruspandemia on muistuttanut jokaista elämän ennakoimattomuudesta.
Keskiajan ihmisille kuolema ei ollut kaiken loppu, vaan sitä pidettiin uuden alkuna. Se, miten ihminen oli elänyt elämänsä ja kohdannut kuolemansa, viitoitti sen, millainen elämä odotti tuonpuoleisessa.
Vuonna 2019 tehdyn tutkimuksen mukaan nykyajan ihmisten toive kuolla on menehtyä nopeasti ja kivuttomasti nukkuessa, jolloin elämän loppua ei tiedosteta. Keskiajalla ajattelu oli täysin päinvastainen, sillä äkillistä kuolemaa pidettiin pelottavana ja häpeällisenä. Äkillinen kuolema nähtiin myös osoituksena vainajan pahoista teoista.
Kirkko yritti muistuttaa ihmisiä siitä, että hänen oli oltava valmis heittämään hyvästit maalliselle elämälleen minä hetkenä hyvänsä. Tunnettu latinankielinen sanonta muistutti ihmisiä keskiajalla, että kuolema oli varmaa, mutta kuolinhetki epävarmaa.
Kirkko tarjosi apua yllättäen tapahtuneeseen kuolemaan myös pyhimysten välityksellä. Uskomuksen mukaan Pyhä Kristoforos suojasi ihmisiä nopealta kuolemalta. Kristoforos oli suosittu hahmo myös sormuksissa tai muissa pienesineissä, joiden avulla niiden kantaja pystyi rukoilemaan tarvittaessa.
Itsemurha oli keskiajalla yksi suurimmista synneistä ja takasi sen suorittaneelle ikuisen kadotuksen. Itsemurhan tehneen ruumis ei päässyt kirkkomaahan vaan se heitettiin kuoppaan tai jokeen. Itsemurhatapaus syöksi myös vainajan perheen häpeään.
Hyvä kuolema
Kirkolla oli mekanismi, jonka avulla saattoi välttyä kadotukselta tai ainakin sai aikansa kiirastulessa mahdollisimman lyhyeksi. Itse asiassa Raamatussa ei mainita kiirastulta sanallakaan, mutta kiirastulioppi määritti vahvasti myöhäiskeskiaikaista roomalaiskatolista uskoa. Tuonpuoleiseen tuli taivaan ja helvetin oheen siis uusi kohde, kiirastuli.
Tarve tälle kolmannelle tekijälle oli selkeä, opin mukaan valtaosa ihmisistä ei ollut täysin pahoja, mutta ei kuitenkaan täysin hyviäkään, joten helvetti tai taivas ei heidän kohdallaan tullut kysymykseen. Siten kiirastuli muodostui välipysäkiksi keskivertouskovaisten sieluille.
Teologisena pääajatuksena oli, että kiirastuleen joutuneet sielut olivat jo pelastuneita, mutta sieluja oli vielä puhdistettava ennen taivaaseen menoa. 1300-luvulla elänyt ruotsalainen Pyhä Birgitta totesi, että sielua puhdistettiin kuumassa tulessa kuin kultaa, kunnes jäljellä oli vain kaikkein puhtain osuus.
Vuosittainen synnintunnustus ja siihen liittyneet katumusharjoitukset olivat yksi tärkeimmistä keinoista välttää ongelmat kuoleman jälkeen. Toinen merkittävä keino oli kuolinvuoderituaalin vastaanottaminen ja sen myötä saatu niin sanottu hyvä kuolema. Nissi toteaa, että vielä kuolinvuoteellaan maatessaan kaikkein syntisinkin ihminen saattoi muuttaa kohtalonsa suuntaa katumalla syntejään, ottamalla vastaan kirkon sakramentit ja antautumalla Jumalan tahtoon.
Kuoleman viimein tullessa sielun uskottiin päästävän kolme äännähdystä poistuessaan kuolevan suun kautta. Nämä hengenvedot olivat sielun keskustelua joko paholaisen tai enkelin kanssa riippuen siitä, kumpi näistä vei sielun mennessään.
Musta surma
Myöhäiskeskiajan suurin yksittäinen kriisi oli musta surma. Perinteinen arvio taudin aiheuttamasta kuolleisuudesta on yksi kolmasosa Euroopan väestöstä. Tuoreimmassa tutkimuksessa on kuitenkin arvioitu, että vähintään puolet Euroopan väestöstä menehtyi.
Ruttopandemia ja sitä seuranneet muut taudit epidemiat vaikuttivat monella tavalla myöhäiskeskiajan Eurooppaan. Oli selvää, että suuri kuolleisuus muutti kiistatta kuoleman merkitystä ihmisten ajattelussa.
Mustan surman kuolleisuusluvut olivat vertaansa vailla, ja yhteisöjen oli ajoittain vaikeaa saada vainajat haudattua. Kun kuolleisuus lisääntyi äkillisesti, jouduttiin tekemään poikkeuksellisia ratkaisuja.
Monissa kaupungeissa kaivettiin hautausmaille isoja ja syviä kuoppia ja niihin ladottiin satoja vainajia kerroksittain, kunnes hauta lopulta tuli täyteen. Kirkkomaalle sattui siis pääsemään vainaja, joka normaalisti olisi haudattu kirkkomaan ulkopuolelle tai poltettu. Näitä olivat itsemurhan tehneiden lisäksi muun muassa ekskommunikoidut eli kirkon yhteydestä erotetut, kastamattomat ja vääräuskoiset.
Ruttoepidemioiden myötä kirkko joutui kohtaamaan ongelman, jossa papeilla ei ollut enää mahdollisuutta tulla jokaisen kuolevan luokse. Lisäksi papiston määrä väheni radikaalisti suurten kuolleisuusaaltojen aikana. Katolisen kirkon ratkaisu asiaan oli myöntää, että kuoleva ihminen saattoi tunnustaa syntinsä maallikolle, tarvittaessa jopa naiselle, mikäli pappi ei ollut läsnä kuolevan äärellä.
Jyrki Nissi: Kuolema keskiajalla. Hyvä kuolema mustan surman ajan Euroopassa. 381 sivua. Gaudeamus Oy.
