Ennen joukkokarkotuksia inkerinsuomalaiset muodostivat selkeän, noin 85 prosentin, enemmistön Neuvostoliitossa asuvista suomalaisista. FT, historiantutkija Anni Reuter pyrkii teoksessaan luomaan kokonaiskuvan suomalaisten puhdistuksista eli heihin kohdistetuista joukkokarkotuksista ja terrorista Josif Stalinin ajan Neuvostoliitossa.
Reuter on laskelmissaan päätynyt siihen, että kaikkiaan Stalinin vainoissa kuoli noin 25 000 suomalaisperäistä ihmistä. Uhrit eivät suinkaan kuolleet virkamiesten ja poliittisen johdon tehokkaan toiminnan tuloksena, kuten natsi-Saksassa.
Neuvostojärjestelmän karkotuskoneistoa ei ollut varsinaisesti organisoitu tappamaan massoittain ihmisiä, vaan suurin osa vangeista kuoli viranomaisten tehottomuuteen, yleiseen kaaokseen, kulkutauteihin ja välinpitämättömyydestä johtuneisiin laiminlyönteihin.
Useita suomalaisryhmiä
Ennen joukkokarkotuksia inkerinsuomalaiset muodostivat selkeän, noin 85 prosentin, enemmistön Neuvostoliitossa asuvista suomalaisista. Heitä oli noin 115 000. Nämä Itä-Suomesta 1600-luvulta lähtien Inkeriin siirtyneiden suomalaisten jälkeläiset puhuivat ja kirjoittivat suomea ja olivat valtaosin luterilaisia.
He asuivat Leningradia ympäröivällä maaseudulla ja suurin osa heistä oli pientilallisia ja talonpoikia. Inkerinmaalla asui myös suomalaistaustaisia ortodokseja noin 26 000 henkilöä ja heitä kutsuttiin inkerikoiksi.
Muista ryhmistä voi mainita kuolansuomalaiset, jotka olivat Jäämeren rannikolle ja Muurmanniin 1800-luvun puolivälin jälkeen siirtyneiden suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä. Heitä asui alueella 1920-luvulla muutamia tuhansia.
Oman kokonaisuutensa muodostivat Suomesta Neuvostoliittoon eri syistä loikanneet tai muuttaneet suomalaiset. Amerikansuomalaisia puolestaan innoitti uusi neuvostovaltio ja heitä saapui 1930-luvulla itäiseen ihannevaltioon noin 6 500 henkilöä.
Kaiken kaikkiaan ei siis voida puhua yhtenäisestä suomalaisesta kansasta Neuvostoliitossa. Stalinin vainot eivät kuitenkaan tunnistaneet eri ryhmiä, kaikki saivat kärsiä. Etenkin pienemmät kokonaisuudet, kuten kuolansuomalaiset tuhottiin lähes täysin teloituksissa ja työleireillä.
Stalin alkoi epäillä ulkomaalaistaustaisia kommunistijohtajia, joilla oli kannatusta omissa kansallisissa ryhmissään. Siten puhdistuksilta eivät välttyneet edes punasuomalaiset, jotka olivat paenneet Suomesta vuoden 1918 tapahtumien jälkeen itään. Etenkin Karjalassa suomalaiskommunistit olivat hätää kärsimässä ja kiristyvässä tilanteessa yrittivät kieltää suomalaiset juurensa.
Karjalasta lähetettiin avunpyyntöjä tovereille Moskovaan Suomen kommunistisen puolueen vaikuttajille. SKP ei kuitenkaan auttanut, vaan päinvastoin moitti paikallista puoluejohtoa ja monet heistä vangittiin. Samoin puna-armeijan palveluksessa upseereiksi edenneistä suomalaisista valtaosa teloitettiin 1930-luvulla.
Vapaaehtoisia siirtolaisia
Reuterin mukaan inkerinsuomalaiset olivat ensimmäisiä etnisin perustein karkotettuja. Neuvostojohdon motiivit liittyivät etenkin aluksi inkerinsuomalaisten talonpoikaiseen taustaan ja rajaseudun turvallisuuden parantamiseen, mutta syyt muuttuivat koko ajan suomalaisen kansallisuuden painottamiseen.
Monissa tapauksissa karkotus alkoi konkreettisesti, kun viranomaiset herättivät perheen ja heille annettiin muutama tunti aikaa varustautua lähtöön. Elintarvikkeita kehotettiin ottamaan mukaan kahdeksi kuukaudeksi, mutta vain harvalla oli sellaiseen mahdollisuutta. Rautatieasemalla lähtijät sullottiin pienikokoiseen tavara- tai eläintenkuljetusvaunuun. Heidän matkansa kohti tuntematonta määränpäätä kesti useimmiten yli viikon.
Nykyisin Venäjällä kutsutaan Ukrainan sotaa erikoisoperaatioksi. Samaan tyyliin 1930-luvulla neuvostoviranomaiset nimittivät karkotettuja erikoissiirtolaisiksi ja karkotuspaikkoja virallisesti erikoissiirtoloiksi. Karkotusjunien vaunuissa saattoi lukea ”vapaaehtoisia siirtolaisia”.
Perillä selviytymistaistelua
Perillä karkotuskohteessa suurelle osalle suomalaisista kyse oli selviytymistaistelua alkeellisissa oloissa. Aluksi ei ollut asuntoja, työkaluja tai ruokaa. Arkangelista raportoitiin syyskuussa 1930, että karkotetuille suunnitelluista 1 640 asuinrakennuksesta oli valmistunut seitsemän. Talvi ja pakkaset olivat tulossa, mutta perheet asuivat edelleen taivasalla.
Neuvostoliiton karkotuksista puhuttaessa mainitaan aina Siperia, mutta kaikkia suomalaisia ei suinkaan viety sinne, vaan myös Keski-Aasiaan, erityisesti nykyisen Kazakstanin alueelle. Pakkosiirtolaiset joutuivat kulttuurisesti ja maantieteellisesti täysin outoon ympäristöön.
Suurin osa Kazakstanista oli lähes asumatonta, aavikkomaista aroa ja ilmasto oli armoton. Kesällä aurinko paahtoi ja kuivatti puuvillapellot ja talvella pakkanen saattoi laskea alle –30 pakkasasteen. Alueen puuvillapelloilla suomalaisetkin kuokkivat kovaa maata ja keräsivät puuvillaa käsin.
Karkotettujen suomalaisten asema saattoi vaihdella suurestikin. Osaavasta työvoimasta oli paikoin huutava pula ja joskus erikoissiirtolaiset pääsivät pakkotöistä palkkatöihin. Esimerkiksi Krasnojarskissa palopäälliköksi nousi alun perin suomalainen vanki.
Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. 396 sivua. SKS Kirjat.
