Juha kasikasi tulin tänne takiasi lauletaan Vilma Alinan biisissä. Kappale tuli mieleen kun katselin sunnuntain Helsingin Sanomien vaaliliitettä. Kuin loputon senssipalsta täynnä seuranhakuilmoituksia. Oli upseeria ja herrasmiestä, päteviä ja kyvykkäitä naisia ja miehiä, loputtomia nimiä ja numeroita. Pienimmät ilmoitukset maksoivat kansanedustajan kuukausipalkan verran ja isommista sai pulittaa henkilöauton hinnan. Köyhät kyykkyyn! Koska ilmoitus on kallis, niin olipa eräässä perheessä päätetty laittaa kaikki munat samaan koriin: “Äänestä isää Uudellamaalla ja tytärtä Helsingissä.” Joku taas liittänyt mukaan puhelinnumeronsakin. Kilauta kansanedustajalle, vaikkapa matkalla äänestyspaikalle. Jälkimmäinen haiskahti epätoivolta. Kuin käsiään ylös kurottava apaattinen lastenkotilapsi Nicolae Ceaușescun jälkeisessä Romaniassa: “Valitse minut!”
Kaltaiselleni ruotsalaiselle poliitikolle loputon kuvagalleria oli vähintäänkin hämmentävä. Moni ehdokas tuntui vallan unohtaneen edustamansa puolueen graafisen profiilin. Esimerkiksi vihreiden Fatim Diarralla ja kokoomuksen Heikki Pursiaisella vaikutti olevan sama graafikko, sillä niin kovin samaa pensseliä oli käytetty. Liilapinkki värimaailma ei tietääkseni edusta kumpaakaan yllä mainittua puoluetta.
Moni suomalainen on kuullut, että Ruotsissa on niin sanotusti pitkät listat, mutta mitä se käytännössä sitten tarkoittaa? Esimerkiksi sitä, että ehdokaslista on lyöty lukkoon jo vajaa vuosi ennen vaaleja ja paikka listalla on tarkkaan määritelty. Naisia, miehiä, nuoria ja vanhempia. Ketään ei pyydetä ehdokkaaksi, vaan sinne on ihan itse haettava, kun aika on. Puolueen sisäinen nokkimisjärjestys on selvillä, ja istuvat kansanedustajat menevät listalla ensimmäiseksi. Uusille tulokkaille ei useinkaan ole sijaa. Susannepäivärinnat ja noorafagerströmit älkööt vaivautuko.
Olin itse ehdolla valtiopäiville maltillisen kokoomuksen listalla vuonna 2018. Numeroni oli viisitoista, joka siis myös oli paikkani listalla. Prosessi oli pitkä ja vaivalloinen, täynnä hakemuksia ja haastatteluja. Olipa joku käynyt läpi myös googlehistoriani. Paikkani listalla oli monille suuri yllätys, etten sanoisi suorastaan järkytys. Minulla kun ei ole puolueen nuorisojärjestötaustaa. Eräs istuva kansanedustaja sanoi happamasti, ettei olisi uskonut, että noin pystymetsästä voi päästä noin korkealle sijalle. Siinä vaiheessa olin ollut mukana kunnallispolitiikassa lähes kahdeksan vuotta. Koska puoluejohtaja Ulf Kristersson valittiin henkilöäänien perusteella juuri Tukholman listalta (hän oli ehdolla monessa vaalipiirissä) jäin täpärästi varasijan ulkopuolelle.
Ruotsissa on siis mahdollista jättää vaalilippu joko ilman ruksin ruksia tai rastittaa toivomansa henkilön edessä oleva ruutu. Numeroa saati nimeä ei tarvitse siihen sutata. Jostain käsittämättömästä syystä äänestäjät yleensä antavat henkilöäänen vain ensimmäiselle ehdokkaalle, joka muutenkin tulisi valituksi. Henkilöäänen on voinut antaa vuoden 1998 vaaleista lähtien, mutta helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin ehdokkaan päästä henkilöäänillä Ruotsin valtiopäiville. Omia kampanjoita ei tunneta vaan kaikki kampanjoivat puolueen nimissä. Jos jaksavat, mikään pakko ei nimittäin ole. Ensimmäinen nimi listalla on monasti juuri puoluejohtaja. Muita ei sitten tunnetakaan, vaan he ovat loputonta harmaata massaa. Napinpainajakomppania, sanoisi moderaattien entinen kansanedustaja Anne-Marie Pålsson, joka kirjoitti varsin hapokkaan kirjan ajastaan kansanedustajana.
Vastaavia ajatuksia on Suomessa kuultu Elina Lepomäeltä, jonka heitto kokoomuksen tilataksi jäi poliittisen jargoniin. Henkilökohtaisista syistä sukunimi vaihtui sittemmin Valtoseen, mutta kovin tuntuu muuttuneen moni muukin asia. Entisestä “yhteistyökyvyttömästä” auringonlaskun ratsastajasta on kuoriutunut hymyilevä tiimipeluri, ja sitä myöten äänikuningatar. Eräs kokoomusvaikuttaja sanoi vaalivalvojaisissa, että Elina on onnistunut siinä mihin moni muu poliitikko kompastuu, nimittäin ottamaan vastaan neuvoja ja vielä noudattamaan niitä. Puoluejohdon julkinen kritisoiminen on Ruotsissa poliittinen itsemurha ja täällä Valtonen olisi tätä nykyä katkera has been, joka kelpaisi korkeintaan piirimyyjäisten kahvinkeittäjän rooliin.
Kun tutkitaan suosituinta ammattia Suomessa, niin kansanedustaja on aina jonon hännillä. Siellä jossain puhelinmyyjien ja feissareiden kanssa samassa kastissa kaukana “oikeista ammateista.” Aika paradoksaalista, kun ajattelee, että reilu viikko sitten käydyissä vaaleissa oli valtava määrä ehdokkaita, joilla on hienot asemat ja edut. Siitä huolimatta he halusivat laittaa itsensä likoon ja tavoitella paikkaa Arkadianmäellä, vaikka valituksi tulemisen mahdollisuus on monessa vaalipiirissä äärimmäisen heikko. Panna peliin maineensa ja taloutensa. Myydä itseään ja osaamistaan ja jännittää sitten, että kelpaako. Hurmata mummoja ja päivittää somea. Jakaa lippusia ja lappusia ja hymyillä niin että takahampaiden paikatkin näkyvät. Markettien ulkopuolella, lenkkipoluilla ja tienvarsilla. Tiktokissa, snapchatissa ja sovelluksissa joista kuulet vasta sitten kun jäät itse rannalle. Jaksaa, jaksaa!
Minulta kysytään usein kumpaa systeemiä kannatan, Suomen henkilövaalia vai Ruotsin pitkiä listoja. Molemmissa on puolensa. Ruotsin malli suosii tiimipelureita jotka ovat hankkineet kannuksensa jo aiemmin alemmalla tasolla, mutta se myös ruokkii suhmurointia ja klikkejä, ja pitää politiikan ulkopuoliset toimijat poissa pelistä. Suomessa vahvoilla ovat he joilla on jo julkisuutta ja nimeä. Tai rahaa, joko omaa tai muiden. Toisaalta se on myös äärimmäisen oikeudenmukainen systeemi, sillä kovallakaan rahalla paikkaa ei voi ostaa ja vastaavasti lähes nollabudjetilla voi päästä sisään. Toisin kuin Ruotsissa, äänestäjän on myös pakko valita henkilö pelkän puolueen sijaan. Toki sinne äänestyslippuun voi piirrellä myös kirkkoveneitä, mutta useimmat haluavat antaa äänensä juuri jollekulle erityiselle henkilölle. Edes jollain tasolla on siis paneuduttava asiaan.
Eivätkä ne ehdokkaat olisi mitään ilman uskollisia tukijoitaan. Tiimiläisiä jotka jaksavat luukuttaa esitteitä ja kiertää mukana maat ja mannut pelkästä tekemisen ilosta. Paistaa vaalimakkaraa ja tarjoilla karkkia, omalla vapaa-ajallaan. Toimia taustalla ehdokkaan säteillessä markettien loisteputkien kelmeässä valossa kertomassa miten talous saadaan kuntoon tai ilmastonmuutos pysäytettyä. Ruotsalainen puhuu julkisesti ennemmin intiimivaivoistaan, kuin paljastaa mitä puoluetta äänestää. Puhumattakaan että suorastaan kehottaisi äänestämään jotain tiettyä ehdokasta!
Suomessa vaalit on demokratian juhla, josta kannattaa olla ylpeä. Nostetaan maljaa ja pidetään yllä perinteitä. On vaalikahveja ja -lounaita. Illalla saunaan ja sitten sohvalle katsomaan miten käy. Vaalikommentaattorikin on jo vuosikymmeniä ollut Borg, vain etunimi vaihtui. Kaikki sujuu, kaikki toimii. Vaalipäivä on itsenäisyyspäivän ohella viimeinen yhtenäiskulttuurin ilmentymä joka kokoaa kansalaiset yhteen. Kun tulos viimein rävähtää ruudulle aiheuttaa se yhtäällä riemun kiljahduksia ja toisaalla pettymyksen kyyneliä. Kansa on puhunut. Yksi toteaa että v****taa kuin pientä eläintä, toinen huokaisee helpotuksesta; aika on meidän.
