Aikuisen ihmisen luuranko koostuu yli 200 luusta ja ne säilyvät pitkään sen jälkeen kun iho, rasvakudos, lihakset ja sisäelimet ovat hajonneet. Forensisen antropologian tieteenala tutkii ihmisruumista tai ihmisjäännöksiä oikeuslääketieteen tarpeisiin.
Maailman johtavia oikeusantropologeja on brittiläinen professori Sue Black. Kirjassaan hän kertoo, miten poikkeuksellisia rikostapahtumia luut auttavat selvittämään.
Forensisen antropologin työtä on saada selville luihin varastoitunutta tietoa, kuten vainajan sukupuoli, ikä, etninen alkuperä ja pituus. Ihmisruumiit eivät löydettäessä yleensä ole hyvässä kunnossa, koska aika tekee tuhoa ruumiille. Edelleen sään ja maaperän vaikutukset heikentävät luista saatavaa tietoa.
Kun luita löydetään odottamatta, tärkeää on aluksi tutkia, onko kyseessä ihmisluu. Onneksi ei ole kovin montaa muiden lajien luita, jonka voisi sekoittaa ihmisen luihin. Silti forensisen antropologin on pidettävä varansa, esimerkiksi ihmisen ja sian kylkiluut ovat hyvin samanlaisia.
Kallo erottuu selvimmin
Kallo on ihmisjäännösten selvimmin ihmismäiseksi erottuva osa. Aikuisen ihmisen kallo rakentuu vajaasta 30:sta luusta, joiden kasvutapa ja liitoskohdat tekevät siitä yhden luurangon monimutkaisimmista osista.
Britanniassa ei ole poikkeuksellista, että erillisiä päitä tai pääkalloja löytyy silloin tällöin kalastajien pyydyksistä. Kalansaaliin seasta löytyvissä pääkalloissa on yleensä jäljellä vain aivokoppa. Kun tällainen löytö on saaliin seassa, kalastaja on kieltämättä hankalassa tilanteessa. Ihmisjäännösten löytyessä koko kalasaalis joudutaan hävittämään ja tämä on elinkeinolle haitallista. Siksi moni löytö jäänee ilmoittamatta.
Yhdessä tapauksessa Skotlannin länsirannikolla kalastaja oli päätynyt ratkaisuun, jossa hän oli jättänyt pääkallon satamamuurin päälle. Tutkimusten jälkeen selvisi, ettei kyseessä ollut enää poliisiasia. Pääkallo oli kuulunut miehelle, joka oli kuollut vähintään 600 vuotta sitten.
Rintakehään kohdistuu eniten väkivaltaisia hyökkäyksiä
Kallon ohella rintakehään kohdistuu eniten väkivaltaisia hyökkäyksiä. Jos haluaa tappaa toisen ihmisen nopeasti, päähän tähtäämällä pääsee käsiksi aivoihin, mutta pään pinta-ala on suhteellisen pieni, ja luu on paikoitellen paksua. Siten kallo saattaa kestää vahingoittamista paremmin kuin rinnan alueen hauraammat luut.
Rinnan suurehko pinta-ala tarjoaa isomman maalin ja pääsyn sydämeen samoin kuin eräisiin hyvin suuriin verisuoniin, joille tapahtunut vahinko on usein korjaamattomissa. Niinpä hyökkääjä tapaa useimmiten valita väkivallan kohteeksi rintakehän.
Osaavissa käsissä melkein mistä tahansa arkisesta esineestä voi tehdä tappovälineen. Black kuvaa, että hyvinkin yksinkertainen teräesine voidaan työntää kovalla voimalla viidennen ja kuudennen vasemmanpuoleisen kylkiluun väliin heti nännin alapuolelle, jolloin se ulottuu rintalastan ja kyseisten kylkiluiden etuosan alla olevaan sydämeen. Jos ase on tehty muovista, se ei edes jätä luihin näkyviä jälkiä.
Tällaisen lopun koki Richard Huckle, joka oli yksi Britannian historian pahimmista pedofiilirikollisista. Hän istui tuomionsa kolmatta vuottaan valtionvankilassa, kun vankitoveri puukotti hänet kuoliaaksi teroitetulla hammasharjan varrella.
Eläimille kalsiumin lähde
Ihmisluut ovat raadonsyöjille loistava kalsiuminlähde ja luuydin on hyvin ravitsevaa. Sen vuoksi eläimet usein järsivät luita, jos niitä löytyy luonnosta. Toisinaan luiden pintaan jääneistä hampaanjäljistä on mahdollista arvioida, mikä eläin on ollut kyseessä, olipa se sitten pieni jyrsijä tai suuri lihansyöjä.
Ruumiin löytyessä esimerkiksi kylkiluut eivät välttämättä löydy sieltä, missä niiden olettaisi lojuvan, koska eläimet ovat saattaneet siirrellä niitä. Kaloripitoiset sisäelimet vetävät monia raadonsyöjiä puoleensa magneetin lailla ja eläimet saattavat raahata ruumiinosia syötäväksi etäämmällä.
Kädettömän ruumiin löytyminen on melko yleistä. Kädet ovat usein paljaina, ja kun ne pistävät esiin hihoista, ne ovat raadonsyöjille helposti näkyvää, irrotettavaa ja kuljetettavaa saalista. Yleensä jäljellä olevista luista löytyy kulmahampaiden jättämiä jälkiä.
Esimerkiksi ketuilla on tapana varastoida ravintoa. Ne irrottavat ensin helposti kuljetettavia osia, kuten käsiä ja jalkateriä, ja hautaavat ne muualle maastoon myöhempää käyttöä varten. Black muistaa tapauksen, missä eräs iäkäs kulkuri oli ryöminyt pensaiden alle nukkumaan ja kuollut yön aikana. Ruumiin löydyttyä poliiseja hämmensi, ettei ruumiilla ollut käsiä. Lopulta ne löydettiin jonkin matkan päästä, kumpikin haudattuna omaan piiloonsa. Luissa näkyi selvästi kettujen kulmahampaiden tekemiä reikiä.
Black on hyvin tottunut siihen, että poliisi soittaa ja kertoo löytäneensä merenrannalta käden. Vuosien työkokemuksensa jälkeen Black pystyy arvioimaan jo puhelimessa, että todennäköisesti kyseessä on hylkeen evä. Tietenkin löytö tarkistetaan, mutta on hämmästyttävää, miten läheisesti mätänevä hylkeen evä voi muistuttaa ihmiskättä.
Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen. Suomentanut Anna Kangasmaa. 390 sivua. WSOY.