Perinteentutkija Pasi Klemettinen on laatinut liki 80 eri muinaisihmisten levottomuutta herättäneen olennon sanakirjan. Sitä lukiessa tämän päivän järkeä käyttävä hymähtelee ihmetellen, mihin kaikkeen herkkä luku- ja kirjoitustaidoton väestön osa on halunnut uskoa.
Jo vuosisatoja sitten kirkko piti kuria seurakunnissa kertoilemalla kauheuksista ja demonien vaaratekijöistä. Osa kansasta eli kuvitelmissaan pikkulasten tasolla. Sen kertovat paholaisia ja Raamatun kertomuksia kuvailevat maalaukset vanhojen kirkkojemme sisäkatoissa. Jotkut olivat niin pelottavia, että ne haluttiin maalata peittoon. Kauhuviihde saattoi viedä huomion pappien saarnoista kohdistaen katseen kirkkokaton karmeisiin kuviin.
Synneillä ja demoneilla uhkailu kävi hyvin yleisen tunnelman ja kurinpidon työkaluna. Kuolema oli kaiken loppu, jollei taivaan ovi ollut avoimena. Kansaa pidettiin vapinassa, ja väki harrasti mielihyvin toinen toisensa pelottelua. Varsinkin lasten kasvatuksessa mitä erilaisimmat oliot toimivat hyvinä kurin ja pelon ylläpitäjinä.
Pahoina henkinä oli niin eläimiä, naisia kuin miehiäkin. Esimerkiksi ajattara on vaarallinen metsänhaltija, joka eksyttää ja viettelee satunnaisia kulkijoita. Kyse on noita-akasta, johon 1600- ja 1700-luvun tiedemiehet suhtautuivat erityisellä vakavuudella.
Rantsilan kappalainen Christfried Ganander kuvailee ajattaran teoksessaan Mythologia Fennica (1789) pahaksi ja hirvittäväksi naispuoliseksi metsänhaltijaksi, vähän kuin kreikkalaisen mytologian Orfeus. Tämähän lumosi lyyran soitollaan Kharonin, jonka kyydissä ylitti elävänä kuoleman virran, kuten kanteleestaan kuuluisa Väinämöinen muualla.
Itse Saatana ei ollut kovin tuttu
Susien pelko, korppien kauhistelu ja karhujen kunnioitus johtivat usein niiden ja muidenkin, tunnistamattomien olentojen lepyttelyyn. Jos pirujen vaara oli arvioitu kyllin suureksi, monelle tuli mieleen eri muotoja saanut uhrilahjojen antaminen. Tietävätpä menneisyyden tarinat jopa ihmisuhreista.
Raamattu todistaa vielä tänäänkin sisältävänsä käsittämättömiä tekstejä demoneista, niiden torjunnasta ja määräyksiä uhrilahjoista, joista osa tuomitaan epäuskoisena tekona. Vaikka Raamattu ei tänään sisällä varsinaista demonien palvontaa, muistuttavat jotkin Mooseksen kirjan katkelmat merkillistä uhrin muodossa tapahtuvaa Jumalan lepyttelyä.
Noista Mooseksen kirjan teksteistä ovat saatananpalvojat tislanneet omiin ajatuksiinsa suoranaista pimeiden voimien palvontaa, josta nk. Musta Raamattu on ammentanut oppejaan. Kuvitella vain voi, miten paljon Raamattu on siistiytynyt vuosisatojen kuluessa ja miten julmaa sen teksti on voinut sisältää ja mihin se on voinut yllyttää. Rahaa, ruokaa ja lahjoja on kulutettu hyvän mielen saamiseksi. Ei Martin Luther tainnut kaikkea anekauppaan viittaavaa saada loppumaan.
Käärmeet, sudet, hämähäkit…
Joihinkin eläinlajeihin liittyvät epäluulot juontuvat niin käytännön kiistattomista kokemuksista mutta myös aikojen kuluessa niiden niskoille kasautuneesta inhosta. Susi on ollut aina pahis, käärmeet jo myrkyllisyytensä vuoksi vastenmielisiä. Tietyt eläimet ovat merkinneet onnettomuuksia ja toimineet pahan enteinä. Veteen on aina liittynyt luonnonvoimien lisäksi vaaroja, esimerkiksi vesihirviöt.
Vihdissä kerrotaan Nummenkylän kartanon kohdalla olevassa lammessa asustavan kruunupäisen haltiakäärmeen. Souteleminen ja varsinkin uiminen oli vaarallista, koska se saattoi viedä uhrinsa vedenalaiseen valtakuntaansa. Vuonna 1937 vanhat ihmiset kuitenkin rauhoittelivat: kyseistä hirviötä ei ollut nähty enää vuosikymmeniin.
Myös herhiläinen – ampiaista muistuttava hörhö – on joutunut ammoisten aikojen kirottujen joukkoon jo senkin vuoksi, että sen pistos on myrkyllinen. Sen lennättämät käärmeen, kusiaisen ja rupikonnan myrkyt pilaavat raudan karkaisuveden. Mahtoiko tuo kansanuskomus olla sen Suomessa toimivan laivatelakan tiedossa, jonka asentamat loistoristeilijän kylkilevyt ovat alkaneet irtoilla saumoistaan?
Korppi on ollut aina kolea kuoleman lintu, joka osattiin yhdistää pahan viestin tuojaksi. Piispa Henrikin legendaan liittyvässä jälkinäytöksessä esiintyy korppi. Vuonna 1155 Lalli-talonpoika surmasi kiivastuksissaan piispan Köyliönjärven jäällä. Niin kerrotaan.
Kansantarinan mukaan – muistiinmerkintä vuodelta 1674 – Nousiaisten pastori Davidsson kertoi kuulleensa jatkon menneisyyden myytille. Muuan sokea isä ja hänen poikansa havaitsivat korpin nokkivan sormea, jossa oli kultasormus. Poika antoi sormuksen ukolle, ja kun tämä pyyhki sormuksella silmiään, sai hän näkönsä heti takaisin. Sormi ja sormus on nähtävissä Turun tuomiokapitulin 1600-luvun sinetissä.
Edellä olevan perusteella voidaan päätellä, että jutut kun tarpeeksi vanhenevat ja niihin uskotaan, ne paranevat ihmeellisesti puolessa vuosituhannessa.
Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit. SKS Kirjat 2022.
