Vielä ei ole synkän yksinpuhelun aika.
Päinvastoin, historian voimavektorit pakottavat meidät nyt vuoropuheluun siitä, mihin Venäjä seuraavaksi hyökkää, alkaako kolmas maailmansota jälleen Euroopasta ja mikä on Suomen kohtalo Naton eturintamassa.
On vihdoin tunnustettava, mistä vuosisataiset tosiasiat kertovat: Ainoan realistisen kuvan naapurimme motiiveista antaa laajentumishaluinen imperialismi.
Raja on yhtä pitkä kuin ennenkin ja Venäjän geopoliittisen ahneuden näkökulmasta täynnä mahdollisuuksia.
Kun pääministeri Petteri Orpo (kok.) joulukuun puolivälissä alkoi puhua Venäjän hybridihyökkäyksestä Suomen itärajalla, se oli samalla signaali uudesta kielenkäytöstä. Kylmää terästäytymistä ja pehmentämättömiä määritelmiä tarvitaan vuosikymmeniä jatkuneen sumutuksen ja itsepetoksen jälkeen.
Aikaisemmin meitä opetettiin pitämään hyvät välit naapuriimme suu supussa. Nyt saa naapurimme oppia tulemaan toimeen Pohjois-Atlantin liiton suorapuheisten suomalaisten kanssa.
Selvänäköisyyden ehdot
Suomettumisen varjo vetäytyy hitaasti. Kaksi erehdystä on noussut mieleeni yhä uudestaan. Ensimmäinen on jalkaväkimiinojen poistaminen itärajaltamme ja toinen pitkä viivyttely Naton jäseneksi hakeutumisessa.
Erehdyksiä yhdistää yleiseksi hyveeksi muuttunut virheellinen analyysi Venäjästä, joka rajoitti kansallisen etumme rationaalista ajamista. Mitä voimme näistä vääristymistä oppia ja miksi oli myös niitä, jotka olivat oikeassa ja sanoivat sen ääneen?
Koska turvallisuuden takaaminen koko kansakunnalle on valtion ensimmäinen tehtävä, integraatiomme länteen olisi pitänyt alkaa Naton jäsenyysneuvotteluilla heti Neuvostoliiton romahdettua. Nyt tämä liittoutumisen ensimmäinen, turvallisuuspoliittinen tarve tyydytettiin viimeisenä. Kaikkiin muihin läntisen liittouman pöytiin oli menty täysjäseniksi heti tilaisuuden tullen.
Ihanko todella vasta Venäjän hyökkäys Ukrainaan riisui naamiot?
Miksi näin? Mikä valtiojohtoa ja asiantuntijoita oikein vaivasi, kun he pelkäsivät nähdä Venäjän valloitushaluisena imperiumina, jonka naapurin on syytä liittoutumalla varmistaa selustansa? Suomalaisen itsepetoksen pitkä linja on hyvä pitää mielessä nyt, kun yritämme saada selkoa, miten sotatilanne Euroopassa kehittyy lähivuosina. Selvänäköisyyden ehdot eivät ole muuttuneet.
Voiko julkinen puhe kansallisesta turvallisuudesta koskaan olla niin avointa kuin sen tulisi olla vastatakseen kansainvälisen politiikan realistista analyysia? Tähän on vastattava analysoimalla puhujien sidoksia ja intressejä.
Poliitikkojen puheet ovat aina viestejä paitsi kansalaisille myös toisille päättäjille ja valtioille, joten heidän tehtävänsä ei voi olla tinkimätön totuuden tavoittelu.
Asiantuntijoiden tulisi pyrkiä mahdollisimman totuudenmukaiseen tosiasioiden erittelyyn, mutta heitä ohjaa taustayhteisön intressi. Instituutit ja tutkimuslaitokset eivät ole vapaiden yksilöiden vapaita yhteenliittymiä, vaan niillä on jokin kollektiivinen tehtävä, jonka toteuttaminen rajaa asiantuntijoiden julkista toimintaa ja puheita.
Suomessa aivan liian suuri osa myös näennäisesti vapaasta älymystöstä on suoraan tai epäsuorasti valtion palveluksessa. Esimerkiksi yliopistojen opettajat ja tutkijat hyvin harvoin kyseenalaistavat Suomen hyvinvointivaltiollista ja turvallisuuspoliittista konsensusta, joka on heidän palkanmaksajansa virallinen oikeutusperusta.
Mistä siis voisi löytyä lahjomaton selvänäköisyys, jonka arvo korostuu silloin, kun kansainvälinen turvallisuus järkkyy? Emmehän halua taas kerran langeta toiveajatteluun tai vääriin uhkakuviin.
Vain ani harvat riippumattomat intellektuellit voivat puhua ja julkaista ajatuksiaan vapaasti. Heitäkin on. Lisäksi on täysin palvelleita virkamiehiä, asiantuntijoita, tutkijoita ja sotilaita, joiden suusta vasta eläkkeellä kuullaan suoraa ja pehmentämätöntä puhetta.
Juuri sellaista aidosti riippumatonta puhetta Suomi nyt tarvitsee vuosikymmeniä kerrotun Venäjä-sadun jälkeen. Olemme vasta paranemassa suomettumisen jälkitaudeista ja samalla opimme arvostamaan moniarvoisuutta, erimielisyyttä ja täysin avointa keskustelua kaikkein vaikeimmista ja vaarallisimmista asioista. Intellektuellien ja kansalaisten tehtävänä ei ole varoa sanomisiaan kuten valtiomiesten ja poliitikkojen.
Olisi pitänyt kuunnella vanhaa kenraalia
Jalkaväkimiinoja täyskiellon puolesta kampanjoitiin myös Suomessa 1990-luvun jälkipuoliskolla. Julkisia kannanottoja esitettiin, myös laajan sukumme piiristä. Me kirjailijat, taiteilijat ja humanistit tunsimme myötätuntoa miinoihin astuneita viattomia uhreja kohtaan. Itsekin kannatin täyskieltoa juuri elämän suojelun vuoksi.
Tältä ajalta on jäänyt mieleeni suuren jalkaväen kenraalimme Adolf Ehrnroothin sanat. Oletteko te unohtaneet, mitä Pietari Suuri sanoi: Minä aion Atlantille asti! Silloin hänen aina karismaattinen jylinänsä kaikui menneisyydestä emmekä voineet ottaa sitä todesta.
Mutta nyt tiedän, että Adolf oli täysin oikeassa. Kokemusasiantuntijana hän ei nojannut tulevaisuuden toiveisiin vaan historian koviin tosiasioihin. Monet muistavat hänen lauseensa, joka puolsi liittoutumista: Ei enää koskaan yksin. Ja kas, niin kävi, että kansan Nato-vastaisuus haihtui, kun sodan uhka Euroopassa muuttui todeksi.
Kenraali ehti esittää arvionsa myös Vladimir Putinin noustua valtaan. Hän varoitti huimapäisistä valtiojohtajista, jotka haluavat painaa jälkensä historiaan ja ajattelevat, että minä poika näytän maailmalle, mistä pesee. Kun Putin parikymmentä vuotta myöhemmin puhui maailmalle Venäjän hyökättyä Ukrainaan, hän sanoi: Älkää aliarvioiko minua!
Muistan silloin ajatelleeni: Täysosuma Adolfilta, jälleen kerran. Samalla hänen varoituksensa todistaa, että Putinin kaltaisen johtajan psykologia ei ollut vaikeasti tulkittavan naamion takana. Pikemminkin Suomen poliittisilla johtajilla oli tarve uskoa omiin toivekuviinsa, koska selvänäköisyys olisi pakottanut heidät katkaisemaan turvallisuuspolitiikan jälkisuomettunut jatkuvuus.
Tolstoin historianfilosofia avaa ymmärrykseen uuden tason
On ehkä tilanteeseen sopiva paradoksi, että kiehtovin analyysi poliittisten johtajien asemasta historiassa tulee venäläiseltä klassikolta.
Tolstoi kirjoitti Napoleonin sodista kertovan romaaninsa Sota ja rauha loppuun satasivuisen esseen historianfilosofiasta, joka on varteenotettava vaihtoehto tavallemme ymmärtää poliittinen historia valtiojohtajien tekemien valintojen kautta.
Mitä ylemmällä hierarkiassa henkilö on, sitä pakotetummin hänen on toimittava niin kuin historian voimavektorit vaativat. Jos johtaja alkaa sooloilla, hän on pian entinen johtaja. Korkea-arvoiset poliitikot ja sotapäälliköt ovat siis pikemminkin historian johtamia kuin sen johtajia, Tolstoi päätteli.
Päteekö tämä myös Putiniin? Sitä voimme miettiä ja saada vastauksen Venäjän arvoitukseen.
Valloitushaluinen imperialismi ja veriuhrin pyhittäminen ovat toistuvasti johtaneet siihen, mikä nyt jälleen uhkaa myös Suomen turvallisuutta. Venäjä on pinta-alaltaan maailman suurin maa. Melkein kaksi kertaa Kiinan tai Yhdysvaltojen kokoinen. Mutta Kremlistä katsoen mikään ei riitä.
Nähdäkseni ainoa ratkaisu Venäjän geopoliittiseen suuruudenhulluuteen olisi Moskovan palatseista johdetun imperiumin hajoaminen. Näinhän jo kävikin Berliinin, Pariisin ja Lontoon valloille 1900-luvulla.
Historian voimavektorien suunta voi vaihtua vain suurten kokonaisuuksien hajoamisen ja rakentumisen kautta. Johtajat eivät sitä tee, mutta heidän ylimitoitettu vallantahtonsa voi rikkoa oman astiansa ja silloin maailma muuttuu mullistusten kautta.
Tolstoin mielestä poliittista historiaa voisi tieteellisesti ennustaa, jos vain kykenisimme analysoimaan kaikki yhtä aikaa vaikuttavat voimat. Tähän meidän kapasiteettimme ei riitä, sillä historian tekijöitä ja toimijoita on säätilasta alkaen niin valtaisa määrä, että me voimme vain arvailla, mihin suuntaan voimavektorien kokonaisuus tapahtumia johtaa. Useimmiten osumme harhaan. Siksi historia on aito tragedia.
Jälkeenpäin on silti helppo havaita, missä erehdys tehtiin. Esimerkiksi kun Venäjä oli hyökkäämässä Ukrainaan, Suomessa vain yksi merkittävä asiantuntija, Risto E.J. Penttilä, esitti oikean arvion. Tämä siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen tiedustelu lopulta julkisuudessakin sanoi, että hyökkäys on tulossa ja ilmoitti ajankohdankin oikein. Valtion ja tutkimuslaitosten kokeneet venäjäntuntijat eivät halunnut uskoa ikävien tosiasioiden antamaa ikävää kuvausta, koska se ei sopinut heidän taustayhteisöjensä linjaan.
Penttilä ei palvele valtiota, vaan on vapaa intellektuelli, ja siksi hän kykeni selvänäköisyyteen, johon tarvitaan aina itsenäisyys ja ulkopuolisuus varsinaisesta päätöksenteosta.
Voimavektoreita ei oikein voi eikä haluakaan nähdä, jos on niiden otteessa ja niiden ajamaa historian suuntaa toteuttamassa.
Kun kansa päätti ja johtajat panivat toimeen
Vielä selkeämmin Tolstoin historianfilosofia toteutui Suomen hakeutuessa Naton jäseneksi.
Pian Venäjän hyökättyä Ukrainaan keskustelu Pohjois-Atlantin liittoon hakeutumisesta vilkastui, mutta suomettuneisuuden pitkä varjo lepäsi yhä raskaana ihmisten mielissä. Kolmekymmentä vuotta YYA-sopimuksen lakkauttamisen jälkeen suurin osa suomalaisista oli edelleen topakasti toteuttamassa Kremlin toiveita vastoin objektiivista etuaan. Valtaosa kansalaisista, puolueista ja kansanedustajista oli epäilevällä tai vastustavalla kannalla siitä turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, joka ainoana tarjoaisi riittävän pelotteen Venäjää vastaan.
Jäsenyyden pitkäaikaiset kannattajat – Kansallinen kokoomus ja RKP – valitsivat kenties viisaan taktiikan. Ei vaadittu, että hakemus on jätettävä heti, vaan aloitettiin hiljainen vaikuttaminen konsensuksen saavuttamiseksi. Vaimeaan ja salamyhkäiseen tyyliin otettiin suunta jäsenyyteen, mutta ei kiirehditty. Myös asiantuntijat olivat varovaisia.
Suorat televisiokeskustelut tuolta ajalta ovat kuin jälkisuomettumisen oppikirjasta. Ollaan kieli keskellä suuta, mutta on vaikea ymmärtää, mitä oikein pelätään.
Kaltaistani Nato-kiihkoilijaa tilanne ensin raivostutti ja sitten huvitti, koska kohta jo kaikki olivat jättämässä hakemusta mahdollisimman pian.
Vuosikymmeniä Nato-jäsenyyttä vastustanut Suomen kansan enemmistö oli yhden viikon kuluessa siirtynyt mielipidemittauksissa jäsenyyden kannalle. Sen pituinen se.
Kuinka olisi käynyt, jos pääministeri Sanna Marin (sd.) olisi pitänyt kantansa eikä olisi suostunut hakemusta jättämään? Tai keskustan Annika Saarikko, joka olisi halunnut alkuun antaa puoluekokouksensa lausua Nato-asiasta.
Eivät he voineet tehdä mitään muuta kuin yhtyä kansan muuttuneeseen mielipiteeseen. Oikeastaan sama koski myös tasavallan presidenttiä, kuten hän itsekin on myöntänyt.
Suomettuneisuuden pitkä varjo väistyi vasta kun kansa päätti ja valtiojohto pani toimeen. Loistava tarina poliittisen historian oppikirjoihin, ja täysin Tolstoin historianfilosofian mukainen. Yleinen mielipide tulkitsi historian voimavektoreiden suunnan, jota sitten toteltiin.
Teoria ja tutkimustieto kansalaismielipiteen muodostumisesta ennustivat hidasta muutosta. Näin raju siirtymä oli eräänlainen mielipidekumous. Historiallinen tapahtuma.
Nyt tulkitsen, että se oli herätys ja korjausliike kansallisessa turvallisuudessa. Kansan ottama johtajuus oli näyttävä alku sille maanpuolustustahdon, liittoutumisen, sotilaskyvykkyyden, varustautumisen ja linnoittautumisen hiljaiselle mutta määrätietoiselle liikkeelle, jolla suomalaiset lunastavat 1900-luvulla hankitun maineensa pohjolan soturikansana.
Historian voimavektorit Suomen itärajalla sanovat: Tänne ei tulla.
