Tätä olisi kyllä luettu salaa aikoinaan peiton alla taskulampun valossa, kunnes patteri olisi tyhjentynyt. Anita Snellman (1924-2006) – kirjan Nita – oli yksi tunnetuimmista suomalaisista taidemaalareista, joka vietti terveyttä kuluttavaa elämäänsä välimerellisissä melskeissä. Tauluja syntyi, miehiä kaatui ja meriheinäkorkkirouheinen patja paukkui kovassa käytössä.
Raija Orasen versio Snellmanista on naistyyppi, joka hyökyy itsekkyyttä, narsistista oman itsensä kauneuden esilletuontia ja seksuaalista aktiivisuutta. Lapsi syntyy jo ennen virallisia, pysyvämpiä kumppanisuhteita. Miesten pitkään jonoon mahtuu Mallorcan ja Ibizan kapakkakumppaneita niin, että asiasta tietävien oli helppo häntä kadehtia ja paheksua.
Todellisesta Snellmanin elämänmenosta tietämätön jää tämän tyttären (s. 1951) suhteen vaille totuutta. Kaukaa viisas voi luonnehtia tyttären kohtaloa lohduttomaksi. Tämä kun pulpahtaa ikään kuin vahinkona – tai ainakin taiteilijan luomistyötä häiritsevänä tekijänä – jonka hoito- ja kasvatus siirtyy ulkoistettuna nunnien vastuulle. Tytär onkin nyt paheksunut Orasen kirjan räväkkää kuvausta.
Tässäpä asetelma, jonka olemme lukeneet enemmän tai vähemmän moralisoivista suurmiesten elämäkertateoksista. Niissähän valtakunnan ja maanosien tasolla ihannoiduista miesneroista muovataan ylistettäviä taideteostehtailijoita, joille yksityiselämän perhevelvollisuudet ovat vain hankala riesa. Mieli tekisi luetella syytettyjä, vaan antaapa olla.
Oikeastaan Oranen paljastaa sukupuolten välisen eron tässä hyvin pieneksi. Kun tilaisuus vain koittaa, mies ja nainen ottavat sen, minkä tilaisuus sallii. Minä-minä-nerous asettaa lähipiirin palvelijan tai alistetun asemaan suuren taiteen tai tieteen nimissä. Viime vuosikymmeninä olemme kuitenkin kokeneet uudenlaista näkökulmaa, jossa SUURI jättiläinen on osoittautunut myös pelkäksi itsekkääksi porsaaksi. Oman työn ohessa.
Kuinka taulu ja maine tehdään
Oranen osaa kuvailla, mistä Anita Snellmanin menestys tehtiin. Ulkoisesti häpeilemätön itsevarmuus ja pitkäaikainen etäällä olo ummehtuneesta suomalaisesta ilmapiiristä loivat hänestä etelän raikkaan tuulahduksen tuojan. Parhaimmillaan kirja kertoo, miten yksittäinen taulu syntyy. Oranen jaottelee teokset Snellmanin koko tuotannon värien eri maailmoihin.
Vaikea sanoa, että kirjan nimi Keltainen viittaisi teoksen sisältämään erotiikkaan, mutta nopsaan mielleyhtymä syntyy – vaikka keltaisen voi lukea yhdeksi Snellmanin tuotannon jaksoksikin. Olihan Pablo Picassollakin sininen kautensa. Inspiraation saadessaan hän sutii teoksia kuin liukuhihnalta, vaikkei Oranen lukua niistä pidäkään.
Julkisuutta saanut Snellman onnistuu turvaamaan tavallisen tallaajan näkökulmasta hulvattoman elämänsä tulot ja menot voittoisaksi. Vuosikymmenten myötä hän omistaa Albertinkadun kivitalosta useita huoneistoja, jotka hän pyhittää oman taiteensa marketiksi. Mistä moinen ilmiö: alun perin tyhjästä maineen luonut taiteilijan lopputulema onkin rakentaa itselleen oman tuotannon itsekäs, palvova pyhättö.
Media tukena ja häiritsijänä
Tiedotusvälineet ovat taiteilijan menestyksen kulmakivi. Moni todella lahjakas mutta ujo ei kykene saavuttamaan julkisuutta, mutta toinen narsismillaan ja uteliaisuutta herättävällä elämäntyylillään on kuin luotu kuuluisuuteen. Diiva ajaa melulla arkojen ohitse. Pukit ja juopot vievät huomion. Kun olet saavuttanut itsellesi nimen, jopa ylimpien kriitikoiden tuomioilla ei ole enää valtaa.
Mutta silti: kun Helsingin Sanomien muuan nuori kriitikko kirjoittaa Snellmanista epämieluisasti, tämä ottaa nokkiinsa vuosikausiksi. Ihmettelen, ettei Oranen moista paremmin erittele, vaikka tieto olisi ollut syytä tarjoilla meille kaikille. Miksi suojella törppöä kriitikkoa? Tämähän tässä opastusta kaipaisi – vaikkakin jälkikäteen.
Samoin Orasen olisi ollut syytä perata, miksi ja ketkä olivat erottamassa Snellmanin aikoinaan Lahden taiteilijaseurasta. Oranen on luonnehtinut kirjansa tekoa nopeaksi ja helpoksi. Olisiko ollut syytä hidastaa laukkaa?
Tietolähteensä Raija Oranen on pelkistänyt minimiin. Snellmania koskettelevien lehtiartikkeleiden luettelointi olisi kertonut paljon siitä, mistä Snellmanin tunnettuus oli tehty: ulkonäöstä, luonteesta ja ”maineesta”. Hänen taiteensa valot, värit ja spontaanius olivat vallan muuta kuin mitä juro 1960- ja 70-lukulainen suomalainen peräkylän ”osallistuva” taide tökerösti tuotti. Toisin sanoen: Juhannustanssit, Sikamessias tai Maa on syntinen laulu.
Raija Oranen: Keltainen. Romaani Anita Snellmanin elämästä. Otava 2026.