Ulkopolitiikkaa on perinteisesti pidetty pyhänä lehmänä: valittua linjaa ei pidä kritisoida, mieluusti ei liiemmin keskusteluakaan.
Kylmän sodan aikaan tämä vaikenemisen kulttuuri oli vielä jollakin tapaa perusteltu ja ymmärrettävissä –Neuvostoliitolle ei haluttu antaa (teko-) syytä ärsyyntyä. Nyt, 2010-luvulla, tilanne on ottanut askeleita parempaan suuntaan. EU:ta kritisoidaan, rauhanturvaoperaatioista keskustellaan. Ohipuhumisen ongelma on kuitenkin säilynyt. Tähän presidentti Niinistökin tarttui Kultaranta keskustelut –tilaisuutensa yhteydessä.
On ilo huomata, että kissanpäivät Kultarannassa ovat takanapäin. Presidentillä on enemmän annettavaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun kuin vain vääntäminen huippukokouksien pöytäkattauksesta. Tarvitsemme kansallisen keskustelun herättäjää ja kirittäjää. Niin poliitikkojen, tutkijoiden kuin muidenkin on pystyttävä käsittelemään esimerkiksi Natoa tai Euroopan unionin tulevaisuutta aiempaa analyyttisemmin –siis ilman ideologista leimaamista, tarkoituksellista ohipuhumista tai turhaa pelottelua.
Muuttuvan keskustelukulttuurin lisäksi itse ulko- ja turvallisuuspolitiikka on murroksessa. Kansainvälisen kaupan ja taloudellisten ulkosuhteiden merkitys on kasvanut merkittävästi. On ollut ilo seurata, kuinka ulkomaankauppaministeri Stubb on raivannut tietä suomalaisille yrityksille ja luonut Suomi-brändiä Team Finland -konseptilla. Myös EU:n merkitys muuttuu entistä enemmän taloudelliseksi: rauhan unioni on maailman suurin talous, jonka sisämarkkinat ovat Suomellekin tärkeät.
Valitettavasti asenteet muuttuvat hitaammin kuin ympäröivä maailma. Kevään aikana on kuultu niin presidentin, pääministerin kuin puolustusministerin toiveita tarkastella Natoa aiempaa avoimemmin, mahdollisen jäsenyyden hyötyjä ja haittoja kartoittaen. Ja toiveisiin on odotetusti vastattu sinkkiarkuilla ja leimaamalla puheenvuorot yritykseksi ”viedä Suomi salaa Natoon”. Vanhojen herrojen yksinoikeudeksi omittu ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme ei tule pääsemään täysiin oikeuksiinsa niin kauan kuin se on menneisyyden vanki.
Ruotsi – tuo aina niin relevantti naapurimme – ei omaa vastaavaa historiallista taakkaa. Päinvastoin: Euroopan näyttämöllä se on ollut aikanaan yksi johtava valta. Oli syynä historia tai jokin muu tekijä, on selvää, että 2010-luvun Ruotsi toimii kansainvälisellä areenalla kokoaan suuremmassa roolissa. Me pystymme samaan, jos vain rikomme henkiset kahleemme. Vaikenemisen aika on ohi.
Outi Mäkelä on kansanedustaja (kok.).
