Oli heinäkuun puoliväli 1982 ja aurinko paistoi. Suosikkijoukkueeni brittifutiksessa Aston Villa oli keväällä voittanut jalkapallon Euroopan Cupin. Olin saanut mopon.
Pakkasin kesämökillä laukkuani seuraavana päivänä alkavaa rippileiriä varten, kun puhelin soi. Se oli paikallislehden toimittaja, joka yllätti minut omituisilla kysymyksillään. Hän tivasi miksi olin omasta mielestäni saanut koulun kevättodistuksen kylkiäisenä stipendin yhteiskuntaopista? Olikohan syynä napakat kirjoitukseni samaisen paikallislehden yleisöosastolla?
Pian kysymyspatterin syyt selvisivät. Suuri ja mahtava Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS) ja sen Pohjanmaan piirin johto oli järkyttyneenä lukenut mielipidekirjoituksiani, jotka seuran mielestä säteilivät selvää neuvostovastaisuutta. Kun erään paikallisen kommunistin poika, joka kävi samaa koulua, oli kevätjuhlissa kuullut stipendistäni ja varsinkin sen perusteluista – ”För utmärkta insikter i världspolitiska frågor” – oli kuppi mennyt nurin. Kätyrin sana levisi pian ystävyysseuran johdolle, joka päätti toimia. Ulkopoliittista kerettiläisyyttä kun ei suvaittu.
Toimittaja kertoi puhelimessa, että SNS:n piiri oli tehnyt minusta sekä koulustani kantelun silloiselle kouluhallitukselle. Syynä olivat kirjoitukseni, jotka piirin mielestä eivät heijastaneet ystävällismieleistä suhtautumista itänaapuriimme. Kouluni taas oli syytettyjen penkillä, koska se oli palkinnut tämän toisinajattelijan kymmenen markan stipendillä.
Kieltämättä olin ottanut, silloiset olosuhteet huomioon ottaen, reippaasti kantaa asioihin. 14-vuotiaan kirkasotsaisuudella olin Vasabladetin palstoilla rohjennut väittää, että talvisodan aloittikin Neuvostoliitto, että Stalin oli hirmuhallitsija, että 80-luvun alun rauhanliike oli vasemmiston jatke ja että myös neuvostoliittolaiset ydinaseet saattavat olla terveydelle vaarallisia. Itsesensuurin tasavallassa olin ylittänyt rajan. SNS päätti palauttaa minut rajapyykin taakse.
Haastatteluni tultua julki alkoi Vasabladetin palstoilla mekkala. Valkoisen Honda Monkeyn omistajaa jahdattiin urakalla sirpillä ja vasaralla. Paikalliset kommunistit tukivat vuolaasti ystävyysseuraansa, aina omalla nimellään. Minäkin sain tukea, mutta lähes poikkeuksetta nimimerkillä varustetuilta kirjoittajilta. Harva uskalsi esiintyä omalla nimellään. Se saattoi olla haitallista.
Loppui kesä ja alkoi syksy. Myrsky ympärilläni oli jo laantunut kun lomilta palannut kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho, tapaukseen tutustuttuaan, antoi ratkaisunsa. Se oli kannaltani vapauttava. Perusteluissaan Aho totesi, että koulun myöntämä stipendi tuli ”för utmärkta insikter, inte åsikter” – erinomaisista tiedoista, ei mielipiteistä. Asia oli loppuun käsitelty ja neuvostovastaisuudesta otsaani lyöty leima ainakin näennäisesti pyyhitty pois.
SNS jäi nuolemaan näppejään. Kantelun tehnyt piirin puheenjohtaja, eräs RKP:n silloinen kellokas, asettui ehdolle vuoden 1983 eduskuntavaaleissa, mutta sai tyytyä 800 ääneen. Piirin vasemmistolainen toiminnanjohtaja jatkoi hänkin työssään, mutta vaihtoi sittemmin uraa. Muutama vuosi sitten luin lehdestä, että hän oli saanut kielteisen päätöksen anomukselleen saada järjestää pontikankeittokurssin työväenopistolla.
Jälkeenpäin olen monesti miettinyt, miten tuo vuoden 1982 jupakka mahtoi vaikuttaa minuun. Se mikä tuoreeltaan nauratti ja sai teinipojan rinnan rottingille ei välttämättä naurata enää. Tapaus kertoo konkreettisesti maamme lähihistorian synkästä vaiheesta, jolloin hyvien naapuruussuhteiden vaaliminen meni täysin överiksi. Se oli vaihe, jolloin yläasteen historian oppikirjan esipuheessa kiiteltiin Neuvostoliiton Tiedeakatemian jäsentä V.A Kinkulinia siitä, että hän oli ”ystävällisesti tarkastanut itänaapuria koskevan osion”. Aivan oikein: tiedepolitrukin punakynä oli puhunut – ja kustantaja kiitti!
Omalle uravalinnalleni kohtalokkaan stipendin jälkipyykki antoi todennäköisesti suuntaa ja vauhtia. Vuonna 1991 Åbo Akademin ylioppilaskunnan edustajisto hyväksyi äänestyksen jälkeen aloitteeni, jossa ylioppilaskunta määrättiin eroamaan SNS:n yhteisöjäsenyydestä. Myöhemmin samana vuonna toistin aloitteen Svensk Ungdomin vuosikokouksessa. Sielläkin se meni läpi. Myönnän, että ilmassa oli hieman koston makua.
Saman vuoden joulukuussa koko Neuvostoliitto romahti. Se kaatui tosin omaan mahdottomuuteensa, ei minun aloitteisiini.
Itselleni jupakka on opettanut miten tärkeää on, että maassamme voidaan keskustella avoimesti maamme historiasta ja ulkopoliittisista valinnoista ilman että leimakirves heti heilahtaa. Joillekin tämä ajattelutapa vaikuttaa vieläkin hieman vieraalta. Se näkyy välillä keskustelussa Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Vaalikaamme nyt avointa, toisia suvaitsevaa keskustelukulttuuria ja oikeutta ajatella myös vallitsevan kansalaismielipiteen valtavirran sivusta.
Parempi kanta kuin kantelu.
Stefan Wallin
Kirjoittaja on RKP:n turkulainen kansanedustaja ja puolueen entinen (2006-12) puheenjohtaja.
