Entinen taistolaisen liikkeen puolueaktiivi Lauri Hokkanen on kirjoittanut elämäkerran ystävästään Seppo Toiviaisesta.
Toiviainen syntyi Kankaanpäässä vuonna 1943 upseeriperheeseen. Lapsuus Hämeenlinnan Linnankasarmin alueella oli tiukka. Hierarkkinen ja ehdotonta kuuliaisuutta korostanut arvomaailma vaikutti todennäköisesti Toiviaisen myöhempiin vaiheisiin puolue-elämässä.
Vuonna 1963 Toiviainen pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon aluksi folkloristiikkaa, mutta vaihtoi myöhemmin pääaineensa sosiologiaan ja sosiaalipsykologiaan.
Vasemmistolainen ilmapiiri imaisi Toiviaisen mukaansa. Itsenäisyyspäivänä 1968 Tampereen Kalevankankaalla Toiviainen piti ankaran puheen, jossa ei todellakaan vaalittu sovintoa eikä yhteistyötä. Puhujan mielestä Suomessa vallitsi porvariston diktatuuri ja sen murtamiseksi oli vain yksi vaihtoehto, työväenluokan vallankumous. Edelleen itsenäisyyspäivänä pidetyssä seminaarissa Toiviainen luennoi uuden nuorison vapautusliikkeestä ja kehotti kuulijoitaan järjestäytymään kaduille mielenosoittajiksi.
Toiviainen määritti luokkataistelun kohteeksi köyhää etelää ja kolmatta maailmaa riistävän imperialismin sekä suomalaisen kapitalismin, jonka siniristilippu oli valheen symboli. Etenkin Suomen lippuun liittyvä maininta nosti julkisuudessa valtavan kohun ja Toiviainen pääsi valtakunnalliseen julkisuuteen ja samalla suojelupoliisin seurantaan.
Muutoinkin Toiviaisen ajattelussa vuosi 1968 oli suuri käännekohta, tuolloin hän kääntyi omien sanojensa mukaan hyvätahtoisesta uusvasemmistolaisesta lujatahtoiseksi marxilaiseksi, joka oli tosissaan tekemässä sosialistista vallankumousta. Hän ei tosin ymmärtänyt vasemmistolaisten ylioppilaiden vuonna 1968 tekemään vanhan ylioppilastalon valtausta, sehän ei ollut millään tavalla strateginen kohde. Järkevämpää olisi ollut vallata esimerkiksi pankkien konttoreita.
Vuonna 1970 Toiviainen sai valmiiksi väitöskirjansa ja hän oli Suomen ensimmäinen historiallisen materialismin teoriaa eli marxilaista sosiologiaa metodinaan käyttänyt yhteiskuntatieteiden tohtori.
Kommunistiksi
On hieman yllättävää, että Toiviainen liittyi vasta vuonna 1971 Suomen kommunistisen puolueen, SKP:n jäseneksi. Siellä hän lähti mukaan Taisto Sinisalon johtamaan SKP:n sisäiseen oppositioon. Taistolaiset käyttivät voimakasta vallankumouksellista retoriikkaa ja tavoitteena oli luoda Suomeen Neuvostoliiton mallin mukainen yhteiskuntajärjestys.
Toiviaisen usko kommunismiin oli erittäin vahva, mitkään esille tulleet tosiasiat esimerkiksi Neuvostoliitosta eivät horjuttaneet hänen aatettaan.
Toiviaisesta tuli ammattivallankumouksellinen, mutta uudella tavalla. Hän halusi yhdistää akateemisen tutkimustoimintansa vallankumoukselliseen toimintaan kommunistisessa puolueessa, jossa todellakin oli todellista kysyntää nuorelle marxilaiselle yhteiskuntatieteilijälle. Hän oli oppineisuutensa lisäksi sanavalmis ja esiintymiskykyinen.
Toiviainen oli taistolaisille kuin taivaan lahja tv-väittelyihin ja paneelikeskusteluihin. Kykyjensä ansiosta Toiviaisesta tuli nopeasti Taisto Sinisalon läheinen työtoveri ja avustaja.
Kansanedustajana
Toiviaisen urakehitys puolueessa oli huikea, hieman yli kolmekymppisenä Toiviainen pääsi SKP:n sisäpiirin jäseneksi ja erityisen merkittävä askel oli valinta kansanedustajaksi vuoden 1979 eduskuntavaaleissa vajaalla 9 000 äänellä.
Tuolloin Sinisalo putosi eduskunnasta, joten Toiviainen sai heti ensimmäisen eduskuntakautensa aikana paljon vastuuta. Hän toimi Sinisalon aisaparina lähes kaikissa tärkeimmissä neuvotteluissa. Lisäksi kansandemokraattien eduskuntaryhmä turvautui Toiviaisen näkemyksiin etenkin kulttuuri-, koulutus- ja tiedepolitiikan kysymyksissä.
Alkoholi tuli voimakkaasti Toiviaisen elämään 1980-luvun alussa. Hän ei jännittänyt yleisöä luennoidessaan yliopistossa, seminaareissa tai puhuessaan kansandemokraattisten perusjärjestöjen tilaisuuksissa.
Ongelmat alkoivat, kun Toiviainen astui uuteen roolinsa kansanedustajana. Esiintymispelkoa ja myös puolueen sisäisistä riidoista aiheutunutta masennusta oli helppo lääkitä alkoholilla. Myöhemmin Toiviainen kertoi, että kommunistisen puolueen vähittäinen hajoamisprosessi ajoi hänet syvään masennukseen ja samalla alkoi tolkuton ryyppääminen.
Yhä useammin Toiviainen alkoi juoda asunnollaan eikä vastannut puheluihin tai avannut ovea. Hokkasen mukaan Toiviaisella oli eduskunnan työhuoneensa kaapissa usein kolmen vartin ginipullo, koska hän uskoi, ettei gini tuoksunut hengityksessä. Monet puoluetoverit eduskunnassa yrittivät tukea yhä pahenevasta alkoholiriippuvuudesta kärsivää toveriaan, mutta turhaan.
Toiviainen valittiin uudelleen eduskuntaan vuonna 1983. Kesken vaalikauden SKDL ja SKP hajosivat ja tilalle tuli uusi puolue, Demokraattinen vaihtoehto, Deva. Vuonna 1987 uskollisuus puoluejohdolle näkyi jälleen, Toiviainen asettautui erittäin vastentahtoisesti kansanedustaehdokkaaksi, muttei tullut enää valituksi.
Lauri Hokkanen: Kommunismin teloitettu unelma – Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia. Docendo 2024.
