Politiikan lähihistoriaan kuuluu näkemys maamme kommunistien, SKP/SKDL:n, kesyttämisestä muun muassa hallitusvastuulla 1950-luvun jälkeen. Sotien ja vaaran vuosien jälkeen kommunisteista tuli vähitellen puolue muiden joukossa – keiden tai minkä kehityksen ansiota tämä sitten olikin.
Kommunistien peitepuolue SKDL:oa ei käynyt väheksyminen sotien jälkeen aina 1980-luvun puoleenväliin asti. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa puolue sai 50 kansanedustajaa ja vuoden 1975 vaaleissa 40 kansanedustajaa. Jopa lähes joka neljäs suomalainen äänestäjä äänesti SKDL:oa.
Kommunistien saamista mukaan suureen konsensukseen on usein sanottu – kaikkine varjopuolineenkin – suursaavutukseksi, ylpeyden aiheeksi, joka sotien tuoman eheytymisen jälkeenkin vielä ehkä pelasti Suomea kansaa yhdistämällä.
Yhteiskuntaan integroinnin erääksi merkkipaaluksi on tullut presidentti Urho Kekkosen puhe pohjoispohjalaisen osakunnan 60-vuotisjuhlassa Helsingin Ostrobotnialla helmikuussa 1967. Vaikka kyse oli tuolloin Kekkoselta halusta saada hyväksyntää SKDL:n osallistumiselle hallitukseen ja pisteitä Moskovasta, kertoi puhe suuresta linjasta saada kommunistit mukaan yhteiskuntaa kehittämään.
Presidentti huipensi vetoomuksensa näin:
– Kun puhutaan suomalaisten isänmaallisuudesta, niin käsitykseni mukaan Suomen kommunisteille Suomi on yhtä rakas isänmaana kuin muillekin suomalaisille. Heikko olisikin Suomen kansa, jos joka neljäs maan kansalaisista olisi isänmaan vihollinen. Kommunisteilla on kieltämättä toinen käsitys yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta ja sen poliittisesta toteuttamisesta kuin heidän vastustajillaan. Yhteistyö kommunistien kanssa suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseksi merkitsee toisin ajatteleville siten aatteiden välistä kilpailua. Siihen uskaltaa se, joka luottaa oman aatteensa elinkelpoisuuteen ja elinvoimaan, Urho Kekkonen totesi Ostrobotnian puheessaan.
Urho Kekkosen mukaan edessä oli vaikea tehtävä. Hän totesi, että ”tarkoitan kommunistiemme niveltymistä täysivaltaisina kansalaisina suomalaiseen yhteiskuntaan”.
– Kommunistit ovat mukana tehtaissa, kunnalliselimissä, tiede- ja taidepolitiikassa, eduskunnassa ja sen valiokunnissa, nyt hallituksessakin. He ovat perustamassa korkeakouluja ja saamassa apurahoja, heitä vierailee ulkomailla edustamassa maata ja heistä keskustellaan niin sanotun porvarillisen lehdistönkin palstoilla. Onko tämä kaikki maalle vahingollista? Eivätkö päinvastoin kommunistit ole omien organisaatioidensa avulla ja oman aatteellisuutensa voimalla tuoneet maahan uutta – tekisi mieli sanoa: kansallista henkeä ja vireyttä, uutta uskoa huomispäivään ja toimintaa sen hyväksi?
Kekkonen viittasi professori Erik Allardtin Suomi 1975 -kirjaan.
– Hän toteaa, että muut puolueet ovat vastustaneet kansandemokraattien osanottoa hallitusvastuuseen ilmoittaen pelkäävänsä, että kansandemokraatit eivät tulisi noudattamaan muiden puolueiden hyväksymiä pelisääntöjä. Kun äänestämistä koskevat tutkimukset osoittavat, että kansandemokraattien äänestäjät ovat keskimäärin köyhempiä, useammin työttömiä ja vähemmän koulua käyneitä kuin esimerkiksi sosiaalidemokraattiset äänestäjät, merkitsee kansandemokraattien pitäminen hallituksen ulkopuolella sitä, että maan vähäväkisimmällä väestöllä ei ole samoja valtiollisia oikeuksia kuin muilla ja että sen poliittista vaikutusvaltaa vähennetään.
* * * *
Harppaus tähän päivään.
Suomalaisessa politiikassa on jälleen poikkeava lintu, jolla on eduskunnassa lähes joka neljäs kansanedustaja. Perussuomalaiset sai huhtikuun vaaleissa 20,1 prosenttia äänistä ja 46 kansanedustajaa.
PS:n kesäkohun yhteydessä on saattanut välillä unohtua, että kyse on huhtikuussa suomalaisilta suuren vaalivoiton saaneesta suuresta puolueesta, jonka 621 000 äänestäjää haluaa puolueen edustamia asioita.
Kommunistien ja perussuomalaisten aatteita ja toimia ei tietenkään voi mitenkään verrata keskenään, eikä tarkoitus ole vähäisessäkään määrin halventaa PS:ia tai tässä esimerkiksi sanoa heitä vaaraksi. Politiikan sisältö sikseen: kyse on kahdesta aikansa ”ulkopuolisesta”, valtavirran karsastamasta isosta liikkeestä, joita muut ovat pitäneet ”hajottajina”.
Onko vai eikö ole isänmaan etu ja asia, että tällainenkin puolue saa kannettavakseen hallitusvastuuta eikä entisestään radikalisoidu oppositiossa? Onko suomalaista osaamista, että kansaa yhdistetään konfliktienkin välttämiseksi? (Vaikka PS nyt nousikin hallitukseen SDP:n ja keskustan kieltäytymisten seurauksena.)
Ei toiminta itsetietoisen vastarannankiisken kanssa tietenkään ole helppoa tai mukavaa. Ei heille itselleenkään.
Päinvastoin.
Mutta ehkä voisi joskus muistaa, että lähtökohtaisesti nykyinen hallitus pohjallaan edistää yhteenkuuluvuutta. Ja: aivan erityisen maininnan näkemyksestä tällöin ansaitsee tahollaan myös asiaa oivaltanut ja kipuileva Suomen ruotsalainen kansanpuolue, joka on kuvaillutkin itseään sillanrakentajaksi.
