Kriisi on lähes aina kansakunnan yhteinen kokemus. Ihmiset alkavat kantaa huolta toisistaan, päivänpolitiikka heitetään romukoppaan ja maan hallitusta tuetaan yksissä tuumin sen vaikeassa työssä. Hyvä niin, koska muutoin koronan kaltaista tapahtumasarjaa ei voi hoitaa, eikä siitä selvitä.
Oikeusvaltiossa on kuitenkin jälkikäteen kyettävä käymään asiat läpi kiihkottomasti ja osattava ottaa myös oppia. Johtopäätökset voivat olla myös hyvin perustuvanlaatuisia niin olemassa olevien järjestelmien kuin meneillään olevien uudistusten näkökulmasta.
Suomea on hallituskokoonpanoista riippumatta kehitetty viime vuosien aikana siiloutumisen periaatteella. Se tarkoittaa, että jokainen ministeriö haluaa johtaa toimintaansa ylhäältä alas saakka ulottuvaa putkea pitkin. Hyväksi tai huonoksi esimerkiksi kelpaavat ely-keskukset. Ne ovat työ- ja elinkeinoministeriön, ympäristöministeriön ja liikenneministeriön yhteisiä alueorganisaatioita. Mutta niiden ylijohtajapäälliköillä ongelma on, että he eivät saa johtaa. Jokaisella toimialalla käskyt tulevat viime kädessä kustakin ministeriöstä ja ylijohtajaparalla on vain suostutteluvalta alaistensa suhteen.
Sama ajattelutapa on hyvin pitkälti omaksuttu myös politiikan puolella. Hallitusohjelma pyritään kirjoittamaan mahdollisimman yksityiskohtaiseksi ja sen jälkeen jokainen ministeri on muista ministereistä aika vapaa toteuttamaan oman alansa hankkeita. Siiloutumisen kansalaiset huomaavat helpoimmin virkanimityksissä. Hallitus menee esittelevän ministerin tahdon mukaisesti, vaikka ehdokas herättäisi voimakastakin kritiikkiä.
Italiasta Lappeenrantaan ilman koronatestejä
Valtion ajautuessa kriisiin, siiloutunut hallinto on suuren haasteen edessä, koska se ei ole tottunut ottamaan muiden näkemyksiä huomioon. Hyvän esimerkin kertoi virkatoveri Lappeenrannasta. Paikallisesti oli ihmetelty, eikö vielä pari viikkoa sitten koronalinkoalueelta Pohjois-Italiasta palanneille lasketteluturisteille tehdä minkäänlaisia testejä lentoasemalla. Vastaus oli ollut, että kentän viranomaisilla ei ole valtuuksia, eikä ohjeita ole tullut. Kokonaisvastuuta ei ollut ilmeisesti kenelläkään. Kun tulijat olivat pääosin venäläisiä, kotimaansa rajalla he kuitenkin joutuivat tarkkaan syyniin!
Koronakriisi on ehtinyt tulevaisuutta silmällä pitäen paljastaa jo nyt muutamia asioita, jotka on syytä ottaa vaariin. Hallitus suunnittelee sosiaali- ja terveydenhuollon, soten, uudistusta perustuen kahdeksaantoista maakuntaan. Korona osoittaa, että viiden miljoonan ihmisen maassa erityisesti erikoissairaanhoitoa ei ole syytä pilkkoa niin moneen osaan. Osaamista ei yksinkertaisesti riitä. Soten valmistelu on kriisin aikana telakalla, mutta kun palataan normaalioloihin, johtopäätökset tulisi kyetä tekemään ja hallitusohjelma kirjoittamaan uusiksi.
Suomen talous natisee vielä monta vuotta koronasta selviämisen jälkeen. Nykyinen kuntarakenne ei luo edellytyksiä jälkihoidolle. Meillä on aivan liian monta kuntaa, jotka elävät kädestä suuhun ja joissa osaaminen on kovin ohutta. Myös kuntaremontin on pakko olla yksi osa koronan jälkihoitoa.
Kriisin keskellä ei nykyisessä mediailmapiirissä voi välttyä myöskään sensaatioiden hakemiselta. Parin päivän ajan julkinen sana on spekuloinut tasavallan presidentin ja pääministerin mahdollisilla näkemyseroilla kriisin käytännön johtamisesta. Totuus taitaa olla, että valtiojohto on ollut varsin yksituumainen. Kärpäsestä on tullut härkänen.
Yhteen asiaan kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota. Mitä vaikeampi tilanne on, sen tärkeämpää on kyetä erottamaan poliittinen päätöksenteko ja käytännön työ. Vastuu kriisin hoitamisesta on ehkä kohtuuttoman paljon poliittisella johdolla, mutta poliitikkojen tulisi kyetä uskomaan operatiivinen työ virkamiesten tehtäväksi. Media ahdistaa hallitusta hyvin yksityiskohtaisilla kysymyksillä. Joskus niihin pitäisi uskaltaa vastata, että hallinto hoitaa, valtioneuvosto ei ota kantaa. Jos nimittäin politiikka ja käytännön työt sotkeutuvat kriisin hoidossa, johtamisen kriisi on valmis.
