Yhdysvalloissa on amerikkalaistutkija Gavin Wilden mukaan pitkään ihmetelty, mihin Venäjä aggressiivisilla toimillaan oikeastaan tähtää. Kremlin salakähmäiset operaatiot ovat hänen mukaansa saaneet yhä karikatyyrimäisempiä piirteitä, kuten myös niiden säännönmukainen ja epäuskottava kiistäminen.
– Yhteen sanaan kiteytettynä kyse lienee viime kädessä petoksellisuudesta – totuuden ja faktojen jatkuvasta sivuuttamisesta. Petollisuus on uhkaavaa jo kahden ydinasevallan keskinäisissä suhteissa, mutta tämä jättää usein varjoonsa todelliset vaarat, joita Moskovan taipumuksesta valehdella itselleen kumpuaa, Carnegie-ajatushautomossa toimiva Wilde toteaa artikkelissaan.
Moskovan äskettäisen terrori-iskun jälkeen Vladimir Putinin hallinto toimi hänen mukaansa tyypilliseen tapaansa leimatessaan todellisiksi syyllisiksi Ukrainan, CIA:n ja lännen, vaikka tekijäksi oli ilmoittautunut islamistijärjestö Isis-K.
– Sen lisäksi, että Putinilla on sota-aikana ilmeisiä kannustimia hakea Ukraina-näkökulmaa tähän tragediaan, harhautus on tarpeen myös hänen omaa hallintoaan koskevien vaikeiden kysymysten välttämiseksi. Niistä keskeisin on se, miten valtio, joka käyttää valtavan osan budjetistaan sisäiseen turvallisuuteen, voi epäonnistua niin surkeasti tällaisen iskun estämisessä ja siihen vastaamisessa, Wilde sanoo.
Ennen nykyistä tehtäväänsä Kevin Wilde on työskennellyt muun muassa Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuusneuvostossa, turvallisuusvirasto NSA:ssa sekä liittovaltion poliisissa FBI:ssa.
Koko pitkän valtakautensa ajan Putin on ollut Wilden mukaan kiinnostunut tosiasioista vain siltä osin kuin ne palvelevat hänen henkilökohtaista etuaan. Keskittyminen erilaisiin sepitettyihin tarinoihin tosiasioiden asemesta on ollut hänen mukaansa erityisen katastrofaalista noin 200 000 henkeä työllistävälle turvallisuuspalvelu FSB:lle.
– Niin usein kuin venäläiset propagandistit esittävätkin väitteitä heidän maataan vastaan suunnatuista ulkomaisista salaliitoista, looginen seuraus on väistämättä se, että FSB on toistuvasti epäonnistunut niiden estämisessä, Wilde sanoo.
– Tässä ei voi olla havaitsematta kaikuja traagisesta episodista lähes neljän vuosikymmenen takaa: Tšernobylin ydinvoimala-onnettomuudesta vuonna 1986. Valheiden ja salailun dominoefekti paikallistasolta aina Neuvostoliiton johtajaan Mihail Gorbatšoviin asti hukkasi arvokasta aikaa ja maksoi lukemattomia ihmishenkiä, ennen kuin Moskova lopulta myönsi sen, mikä muissa Euroopan pääkaupungeissa jo hyvin tiedettiin, Wilde toteaa.
– Kremlin refleksinomainen turvautuminen peittelyyn ja valheisiin jokaisen kriisin yhteydessä viittaa siihen, että hallinnon mekanismeissa juuri mikään muu ei toimi, hän päättelee. Näin Kreml tulee ikään kuin valehdelleeksi itsensä entistä syvemmälle suohon.
