Konsulttikirjailija Harri Saukkomaa on rutinoitu puhuja ja kirjoittaja. Hänen ja yrityskonsultti Lauri Ratian yhteistyönä syntynyt Pelastaja on kuin puunattu, hieno auto. Sen omistaja pelkää, että loistavasti kiiltävän pellin alta paljastuu tahra tai myyntiarvoa madaltava särö. Pelastaja on päältä kaunis, mutta yritystä nostettaessa kuoleman kuilusta paljon myös kuolee ja kuopataan.
Kirjan pelastaja puhaltaa trumpettiaan ja hymyilee. Siihen eivät kaikki hänen työnsä kohteena olleet pysty, ainakaan hymyilemään. Joillekin olo on kuin olympialaisista kultaa ja kunniaa tuoneilla, he eivät ole tyytymättömiä. Pettyneet häviävät näyttämöltä unohdettuina. He eivät tässä kirjassa näy, eivätkä kerro omaa versiotaan.
Yrityksiä saneeraava pelastaja on kuin lihanleikkaaja, hän erittelee parhaat palat toisarvoisesta. Kalliita lihoja hellitään, roiskeet jauhetaan tai syötetään koirille. Kun yritysten ja niitä palvelleiden ihmisten kohtaloista päätetään, sankaritarinat eivät kerro, kuinka yrityksen turhat osat ja virheitä tehneet saavat tuomionsa eli kenkää. Pelastetut saavat uuden mahdollisuuden ja synninpäästön. Hävinneiden ei kannata vaikertaa, eivätkä he tässä kirjassakaan sitä tee.
Pelastaja kuvailee kolme suurta Lauri Ratian projektia: Turun telakan, Talvivaaran kaivostoiminnan ja tavaratalo Stockmannin yritysremontit. Toki Ratian menneisyydestä löytyy muitakin urakoita, mutta nämä kolme ovat suuruutensa ja merkityksensä perusteella oivallisia esimerkkitapauksia. Turun telakan ja Talvivaaran mittasuhteet ovat kansallisia ja edellyttivät ulkoisen rahoituksen lisäksi myös valtiovallan mukana oloa.
Stockmann on puolestaan historiallisen, yksityisen instituution pelastusoletettu. Ja vielä: kotoisen ankkalammikkomme epäjohdonmukaisen huseerauksen seurannainen. Aika näyttää.
Pelastajan tulee olla viileä, jollei kylmä
Saukkomaa kertoo Lauri Ratian elämän minämuodossa. Siihen oli vankat perusteet. Ratia on muistiinmerkinnyt suorastaan pedanttisella tarkkuudella vihkoihinsa liki kaiken kokemansa. Niistä löytyy kuvia yksityiselämän käänteistä ja kohtaloista. Saukkomaa on tarpeellisen lisän löytänyt ja haastatellut sopivia mukana olleita.
Ratia on sukujaan Karjalasta, äiti Liisa Sortavalasta ja isä Urpo Koivistolta. Perheellä meni keskivertoa paremmin kuin evakoilla yleisesti, parin vuosikymmenen kuluttua perhe asui Otsolahden itärannan eliittiasunnossa, isä perustettavan Tapiolan Yhteiskoulun johtokunnan puheenjohtaja, kirjoittipa muiden töiden ohessa ensimmäiset suomalaiset hallitustyön oppikirjat. Vanhemmat olivat koulutettuja ja arvostetuissa työtehtävissä. Perhe tiesi lapsille etuisuuksia hyvässä ja pahassa: tiukkoja vaatimuksia ja tulevaisuutta turvaavia mahdollisuuksia.
Diplomi-insinööriksi kouluttautuminen ja rohkeus hankkiutua niin ulkomaille kuin kiinnostaviin työpaikkoihin Suomessakin muovasivat Ratiasta pian ns. valmiiksi vanhan eli paljon kokeneen. Hän eteni samalla, kun monet ikätoverit ottivat ohjenuorakseen maailman parantamisen ideologialla.
Lukuisat työpaikat ja jäsenyys Teknillisen korkeakoulun Retuperän WBK:n soittajistossa lavensivat tuttavapiiriä, kielitaito ja kokemukset avittivat. Helposti lähestyttävät vaikuttajakontaktit alensivat kynnyksiä kaikkiin suuntiin. Ratiasta alkoi kasvaa osaava konsultti eikä vain sellainen, josta vitsailijat sanovat: konsultti katsoo asiakkaansa kelloa ja kertoo tälle, mitä kello on.
Kirjan kolme esimerkkitapausta kuvaavat, miten ongelmayritystä lähestytään. Ulkopuolisella tulee olla kovat valtuudet. Hänen tulee kylmästi nähdä yrityksen, työntekijöiden ja omistajahallitsijoiden hyvät ja huonot puolet. Viimeksi mainittuja Ratia ei suostu henkilötasolla kuvailemaan, vaikka siitä olisikin tullut kirjan mehukkain anti ja opetus: kuinka pienillä aivoilla tätä maailmaa johdetaan (Axel Oxenstierna 1600-luvulla pojalleen).
”My Stockmann” ja muuta kauhua
Kuten Lauri Ratiaa, lukijaakin Stockmann kiinnostaa yhä, aina kouluvuosista lähtien. Se oli aikoinaan menestyksen ja elintason symboli, mannermaisen laadun tarjoaja. Kunnes sen kyky kehittyä alkoi halvaantua, suomenruotsalainen raha alkoi degeneroitua ja riidellä itsensä kanssa.
Tuon syöksykierteen yksi kuvailija on Akateemisen Kirjakaupan johtaja Stig-Björn Nyberg teoksessaan Kirjatalossa. Kumma, ettei nimeä Ratia mainitse. Nybergin aikana Stockmann otti Akateemisen viisaaseen hallintaansa, ja kaikki meni pieleen. Tavaratalon itseään täynnä olevat asiantuntijat eivät ymmärtäneet kirja-alasta mitään, lopulta kirjatalo myytiin.
Stockmannin johto sähläsi. Yksi keskeinen johtohenkilö myi osakkeensa, ja perusteli alle sadan tuhannen tarvettaan asuntonsa putkiremontilla, mutta tienasi liki puoli miljoonaa per vuosi (tuotakaan nimeä ei löydy hakemistosta!). Huono signaali. Pääoven kellolipan yläpuolella oleva yrityksen logo vaihdettiin muotoon ”MyStockmann”, poistettiin muutamassa viikossa.
Kuluttajien piirissä levisi tieto tavaratalon löperöstä käytännöstä: ”ostit” juhlamekon ennen viikonvaihdetta ja pian palautit sen käytettynä ja hikisenä. Stockmann kumarsi nöyrästi. Vilpillisyys palkittiin. Kummallinen oli myös tavaratalon luopuminen vakioasiakkaille mieluisasta luottokortista, mikä siirtyi pankkiorjuuteen, pankin ehdoin, ehkä pakosta. Stockan tarinaa myydään pelastuksena, mutta saiko Ratia tehtävän sittenkin liian myöhään?
Lauri Ratia & Harri Saukkomaa: Pelastaja. Kuinka kriisiyritys nostetaan kuoleman kuilusta. Otava 2024.
