Professori kehottaa pitämään kännykät auki koulussa. Kirsti Lonka, kasvatuspsykologian professori 2012
”Tärkeintä on, että oppiminen on kivaa… paluuta perinteisiin ei enää ole”, Anneli Rautiainen, opetushallituksen opetusneuvos, 2016
”Kaatakaa luokkahuoneen seinät!”….. ”Ongelma ei ole se, etteivät lapset opi, vaan se, etteivät he viihdy”, Kirsti Lonka.
”Vanhempi, tarkista oma asenteesi…. Koulu on erilainen kuin 1980-luvulla ja niin sen kuuluukin olla” HS 10.10.2016
Näin asiantuntijat opastivat suurta yleisöä, vanhempia ja opettajia läpi koko 2000-luvun aivan viime vuosiin asti. Digiloikka, avoimet oppimisympäristöt ja ilmiöopetus olivat kova sana. Edistyksen epäilijät leimattiin jälkeenjääneiksi reliikeiksi ja luddiiteiksi.
Uutta uljasta tulevaisuuden koulua hehkuttivat useat tunnetut kasvatustieteilijät ja poliitikot, valtamedia, nimekkäät talouselämän edustajat, konsultit ja IT-yritykset.
Nyt on hiukan toinen ääni kellossa – onneksi. Pöhinällä läpivedetyt, kalliit uudistukset ja opetussuunnitelmien muokkaukset ovat osoittautuneet vähintään osasyyllisiksi siihen, että oppimistulokset ovat romahtaneet ja koulujen työrauha mennyttä.
Monissa sivistysmaissa – kuten Ranskassa – uudistushölmöilyyn ei lähdetty alun perinkään täysillä mukaan, tai sitten toimitaan kuten Ruotsissa nyt: otetaan kouluasioissa askelia taaksepäin. Näin siksi, että lääkäreiden ja neurologien esittämä huoli nuorten aivojen kehityksestä on vihdoin menossa perille.
Myös meillä Suomessa pystytetään seiniä takaisin kouluihin isolla rahalla, kännykkäkielto on hallituksen pöydällä, osa kunnista on päättänyt jälleen investoida paperikirjoihin, ja niin edelleen.
Mutta hetkinen nyt.
Eikös tuo 2000-luvulla rummutettu ”tulevaisuuden koulu” digiloikkineen perustunut tutkimukseen, opetusviranomaisten harkintaan, kasvatustieteeseen ja ”lapsen parhaaseen”? Sellaisena se ainakin markkinoitiin?
Vai huijasiko joku suurta yleisöä, perheenäitejä ja -isiä ja opettajia uskomaan edistykseen, joka olikin unelmahöttöä ja silkkaa ideologiaa, kuten Lundin yliopiston kognitiotieteilijä Agneta Gulz tuoreessa kirjassaan sanoo?
Erääksi Suomen median kirkkaimmista koulutusguruista nousi 2010-luvulla kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka, seinien ja oppiainerajojen kaataja, jonka mielestä some kuului luontevasti oppitunteihin.
Longan ajatuksia tuki aikanaan näyttävä joukko korkeita viranomaisia ja yritysjohtajia, jotka muistuttivat siitä, etteivät keski-ikäiset voi vanhanaikaisuudessaan ymmärtää tulevaisuuden yhteiskuntaa.
Esimerkiksi silloinen opetusministeri Krista Kiuru (sd.) ilmaisi aikanaan julkisti moneen otteeseen huolensa siitä, että koulu ”ei seuraa aikaansa”. Ilmankos hän kannustikin kouluja, jotka luopuivat kirjoista kokonaan.
– Tulevaisuuden koulu on jo täällä, eikä kukaan tunne, että jotain olisi menetetty”, Kiuru riemuitsi vuoden 2014 blogitekstissään, jossa hän ylpeänä kuvaa itseään ja läheisiä puoluetovereitaan digiuskovaisiksi.
Krista Kiuru ei halunnut enää keskustella Verkkouutisten kanssa opetusministeriaikojensa kannanotoista.
Usea muukin VU tavoittelema takavuosien päättäjä ja akateeminen vaikuttaja kehottaa kysyttäessä kääntymään jonkin muun tahon puoleen. Professori Lonka vastaa kuitenkin kysymyksiin.
Hän ei juuri peruuta aiemmista näkemyksistään. Päinvastoin, hän pitää nykyistä koulukeskustelua kännykkäkieltoineen ”nostalgisen populismin” osana, ja itse kännykkäkieltoehdotusta ”alistamisen kulttuurina.” Aivotutkijoiden vetoomuksista hän huomauttaa, ”etteivät aivotutkijat ymmärrä mitään oppimisesta.”
Longan mukaan tutkijat eivät voineet kymmenen vuotta sitten tietää mitään TikTokin tai Snapchatin kaltaisten sovellusten olemassaolosta, saati niiden koukuttavuudesta. Hän muistuttaa, että kasvatustieteessä ja -psykologiassa tutkijat joutuvat ”ampumaan liikkuvaa maalia.”
Se on tietenkin totta, ja pätee useissa muissakin yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä.
Eikö kukaan sitten huomannut noina kohisevina edistyksen vuosina, että jokin oli menossa pieleen?
Toki huomasi. Ainakin vuodesta 2010 asti muutamat aktiiviset opettajaryhmät ja eri tieteenalojen edustajat – muun muassa matemaatikot – veivät tutkimusviittein varustettuja vetoomuksiaan sekä opetusministeriöön että opetushallitukseen.
Digi-innon ja ilmiöopetuksen hyödyttömyydestä tai suoranaisista haitoista oli kansainvälistä tutkimusta jo tuolloin. Kriitikot toivoivat koulutuspoliitikoilta edes pientä tahdin hidastamista. Moni riviopettaja toivoi samaa, mutta vain rajatuissa käytäväpuheissa. Vanhanaikaisen leima kun käy kalliiksi viranhaussa ja elämässä ylipäätään.
Dokumentoitu kritiikki ja varoitukset hukkuivat vauhdin hurmaan. Tai sitten niitä ei haluttu kuulla.
Kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestari Johanna Laisaari (sd.) on ollut poliitikkona päättämässä kouluasioista Helsingissä vuodesta 2016 alkaen. Tuolloin digi- ja ilmiöjuna oli jo täydessä vauhdissa, joten sitä ei noin vain jarruteltu. Ei, vaikka joskus olisi mieli tehnytkin.
– Näillä uudistuksilla pyrittiin hyvään, ja kyllä me tarkistimme aina, että päätökset pohjautuvat nimenomaan pedagogiikkaan. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä jossain kohtaa pysähtyä, hän sanoo.
Laisaari kertoo, ettei hän itse takavuosina kertaakaan törmännyt opettajien tai tutkijoiden esittämään kritiikkiin esimerkiksi digiloikkaa tai ilmiöopetusta kohtaan. Hän lisää, että otti kritiikin vakavasti heti, kun se sitten nousi
Mitä sitten opimme tästä? Ne samat asiat kuin historiasta niin monasti aiemminkin: 1. kaikki uusi ei ole automaattisesti parempaa kuin vanha, 2. jos näyttää siltä, että keisarilla ei ole vaatteita, se saattaa johtua siitä, että keisarilla ei ole vaatteita ja 3. kun jotain uudistusta ajetaan, kannattaa katsoa, minne raha menee eli kuka hyötyy.
Eikä olisi pahitteeksi muistaa sitäkään, että kaikilla tieteenaloilla, mutta varsinkin yhteiskunta- ja kasvatustieteillä, on rajoitteensa. Ja useimmilla tutkijoilla lisäksi jokin maailmankuva tai ihmiskäsitys, joka vaikuttaa siihen, mitä hän tutkii ja mitä asiaa innostuu ajamaan.
Dosentti, yliopistonlehtori emeritus Jari Salminen kirjoitti jo 2012, että minkään koulun tai minkään valtion opetussuunnitelma ei ole puhdasta kasvatustieteellisen tutkimuksen tulosta tai neutraaleja tosiasioita ”lapsen parhaaksi.”
Jokainen opetussuunnitelma kuvaa väistämättä myös omaa aikaansa ja sitä, millaisia asioita pidetään tärkeinä.
