Mikä lie selitys siihen, että perinteitä yhä vaalivan kartanon historiankirjoittajaksi kyettiin houkuttelemaan tietokirjailija, varsinkin urheilutoimittaja? Urheilujournalismista väitellyt Kalle Virtapohja on kirjoittanut Urho Kekkosesta urheilumiehenä, Paavo Nurmesta, Juuso Waldenista ja Tahko Pihkalasta. Meurmanien ja heidän kartanonsa historia ei urheilua sivua, mutta maatilan omistaminen on sitä, kestävyyslaji.
Likeltä kävi, ettei Liuksialan kartanon omistajat tai työntekijät joutuneet vuoden 1918 punakapinan riehunnassa väkivallan kohteiksi – toki mielivallan häiritsemiksi. Joidenkin lähistön maatilojen isäntäväkeä kohtasi kuolema, mutta Meurmanit ja heidän palkollisensa säästyivät kuin ihmeen kautta. Koettelemukset olivat onnekas tapahtumasarja tuon Suomen osan veristä historiaa.
Meurmanit ovat olleet vaikuttamassa suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen. Liuksialan kartanon ensimmäinen omistajaisäntä oli Suomen sodan veteraani, kapteeni Carl Otto Meurman (1788-1845). Häneltä kuningas Kustaa Vaasan vuonna 1556 perustama kuninkaankartano siirtyi Carl Oton pojalle, kuuluisaksi tulleelle Agathon Meurmanille (1826-1909).
Ylä-Satakuntalaisen kartanon historian yksi suuri mainetekijä on, että entinen kuningatar Kaarina Maununtytär oli sen aikoinaan saanut asuttavakseen ja perintökartanokseen. Liuksiala mainitaan jo tuota varhaisemmilta ajoilta kuninkaiden asuinpaikkana, mistä tarinan mukaan nimi Kangasala, ”Konungarnas sal” eli Kuninkaitten Sali on muotoutunut.
Aikaansa seurannut kartano
Kartanon historia ylensi sen maakuntansa yhdeksi arvostetuimmaksi. Sen varmisti Agathon Meumanin nousu suomalaisen sivistyksen näkyväksi vaikuttajaksi. Vaikka Agathon huseerasi sanomalehtikirjoittajana ja tietosanakirjailijana, moninkertaisena valtiopäivämiehenä ja suomalaisen puolueen johtotehtävissä, hän ehti pitää huolta tilastaan.
Liuksialan kartanon maanviljely- ja metsätalous etsi tietotaitoja menetelmien kehittämiseksi. Työntekijöiden elinoloista pyrittiin pitämään hyvää huolta siinä, missä isännät kaikissa sukupolvissa ottivat käyttöön uutta tekniikkaa tähtäimenä maanviljelyn tehostaminen.
Kartanon suuruutta kuvastaa Virtapohjan historiikkiin liittämä luettelo sen yhteydessä vuodesta 1684 lähtien toimineet torpat – aikojen kuluessa yhteensä 36 kappaletta. Lukumäärä pieneni lakkauttamisten ja yhdistymisten kautta, kunnes niiden itsenäistymisen aika koitti. Isäntäväeltä tämä edellytti johdonmukaisuutta ja johtamisen viisautta, minkä voi katsoa onnistuneen yhteiskunnan mullistuksista huolimatta.
Historia ja sen tutkiminen alkavat kiinnostaa
Ihme että suuren maatilan pito ja sen kehittäminen rinnakkain onnistui, sillä Agathon Meurman oli monen toimen mies. Rannikoittemme joutuminen Krimin sodan näyttämöksi 1800-luvun puolivälissä pani tiedotusvälineet ihmettelemään rooliaan. Suometar-lehdessä sallittiin uutisoida tietoja, joilla torjuttiin sotaan liittyviä huhuja. Tämä mahdollistettiin julkaisemalla aiemmin kiellettyjä valtiollisia ja sotauutisia. Uutta oli ns. yleisen mielipiteen esille tuonti. Agathon oli siinäkin mukana.
Vaikka toimeliaisuus suuntautui paljossa kohti tulevaa, historiallisen kartanon omistaminen herätti uteliaisuutta menneeseen. Varsinkin Agathonin poika, Jalmari (1870-1946) on Liuksialan isännistössä se, jolla oli aikaa keskittyä maatilan kehittämisen lisäksi historiaan.
Materiaalia oli runsaasti. Suurena apuna oli ikätoveri Jalmari Finne (1874-1938), tänä päivänä yhä tunnettu Kiljusten herrasväki -tarinoiden sepittäjänä. Finne ryhtyi aineiston keräämiseen. Houkuttelevat olosuhteet syntyivät sopimuksesta: Finne sai luvan oleskella kartanossa erityisesti kesäisin. Tekstiä kertyi kosolti, mikä helpotti nyt ilmestyneen historiikin kirjoittajan työtä.
Kotiopettajattaren päiväkirja vuodelta 1918
Punakapinan aikoina Liuksialaa olisi voinut kohdata vaikka kuinka julma kohtalo, niin rakennuksia kuin siellä työtään tehneitä ihmisiä. Virtapohjan historiantekstejä täydentävät kotiopettajatar Aune Branderin, naapurista lähtöisin olevan toimittaja Ulla-Maija Tantun ja Hannu Karvosen sukulaisen silmin kirjoittamat erillistarinat.
Aune Branderin päiväkirjamerkinnät vuoden 1918 tammikuun lopulta liki huhtikuun puoliväliin saakka antavat autenttisen kuvan tapahtumista kartanon mailla ja lähiseuduilla. Keväällä punaisen Tampereen ratkaiseva kukistuminen oli jo totta, vaikka opettajan viimeinen merkintä vielä onkin:
”Pälkäneelle mennyt joukkoja. Vääksyn ambulanssi on mennyt Tampereelle. T:lla kuulemme kulkevat tehtaan likat revolveri muhvissa murhaten jääkäreitä. – Ilma on ihana! Agronomi menee huomenaamulla kaupunkiin”.
Taajaan kartanoon tunkeutuvat rähisevät ja holtittomasti käyttäytyvät punaiset eivät onneksi syyllistyneet murhiin – mitä muualla tapahtui – sen sijaan veivät irtainta omaisuutta ja verottivat ruokavaroja. Toisesta maailmansodastakin kartanon onnistui selvitä koettelemuksin, jotka eivät muodostaneet sen historiaan katkeruuden sivuja. Tänään maatilasta muodostettua maatalousyhtymää hallitsee jo viidennen polven edustajat, veljekset Markku ja Mikko Meurman.
Kalle Virtapohja: Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina. Liuksialan kartanon maatalousyhtymä 2022.
