Suomettumisen aikakausien tutkimuksia ja kerrontaa ilmestyy jatkuvasti. Osa niistä on jopa puistattavan raadollisia kuvauksia suomalaisten halusta polvistua ja torpata toinen toisiaan Neuvostoliitto-ystävyydellä.
Historioitsija, tohtori Jukka Tarkka soveltaa teoksissaan viileätä ilmaisuasteikkoa. Silti sotien jälkeisen historiamme yksityiskohdat jaksavat aina hämmästyttää: mihin me itse olimme alistuvaisia ja mihin tyylittömyyksiin ystävänaapurimme Neuvostoliitto oli valmis ryhtymään.
Jättiläisen jalanjäljet jakaa lukijakuntansa ainakin kahteen pääryhmään. Ensiksikin niihin, jotka lukevat vasta nyt suomettumisen kertauskurssia, he hämmästelevät epäuskoisina. Ja toisaalta ne, jotka puolittain torjuvat tapahtumista muistelun, koska itse asianosaisina olivat mukana ”ymmärtämässä” itseaiheutettua henkistä alistumistamme. Viimeksi mainittu ryhmä sai lohtua aikanaan siitä, että se paimensi ja vaimensi kiusallisesti vastahankaisia yksilöitä.
Tarkka kuvaa varsin kultivoituneesti sankareiden rohkeutta ja opportunistien notkeutta. J.K. Paasikiven tiedetään kertoneen jo 77 vuotta sitten Yhdysvaltain suurlähettiläälle, minkä hän mainitsi lokakuussa 1946 päiväkirjassaan: ”Olemme kääntyneet avunpyynnöillämme länteen. Emme halua kääntyä itään”. Tuon ajatuksen liittymisemme Natoon vihdoin toteutti.
Mauno Koivistossa yhdistyvät niin hidasteleva varovaisuus kuin päättäväinen ratkaisija. Silti J.K. Paasikiven päiväkirjojen julkistaminen oli hänelle vastenmielistä – niistähän ilmeni, mitä J.K.P. oli todella ollut mieltä tilanteestamme.
Toisaalta käännekohta oli Koiviston Pax-tulkinta 30 vuotta sitten: Pariisin rauhan ja YYA-sopimuksen sotilaalliset artiklat raukesivat, koska ne loukkasivat Suomen suvereniteettia. (Tarkka: ”Mauno Koiviston tärkein turvallisuuspoliittinen ratkaisu”). Kun Kreml vaati tulkinnan perumista, Suomi ilmoitti aikovansa pitää yllä ”tarpeen vaatimaa puolustuskykyä”. Tarkan mukaan Kreml ymmärsi asiantilan vasta 2012, kun Suomi aseisti Hornetit satoja kilometrejä kantavilla rynnäkköohjuksilla.
Rohkeutemme 1950-luvulla hämmästyttää
Pelkomme itää kohtaan perustui tietoon ja käytännön kokemuksiin. Vaikka Paasikivi junaili taidolla presidenttinä ollessaan, hän ilmaisi historiaamme vähemmän toiveikkaana. Esimerkiksi Risto Rydille sadasta vuodesta Venäjän vallan alla olosta ja sen jälkeisestä:
”…siitä ei jäänyt meille muuta vaikutusta kuin eräitä jälkiä kulinaarisella alalla – blini, kaviaari, bortschsoppa, ja joku muu harva ruokalaji… Päinvastoin me loittonimme Venäjästä vuosikymmen vuosikymmeneltä. Sillä tämä on aivan toinen maailma, joka ei sovi meille, vaan tappaa meidät”.
Sota oli Suomelle nöyryytys, ystävyydestä Neuvostoliiton kanssa ei koskaan muodostunut aitoa. Tuore Mikko Majanderin demarihistoriikki vuosilta 1952-1957 (Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue) on todistus perustellusta epäluulosta kommunismia kohtaan. Ennen kuin presidentti Urho Kekkonen sai nöyryytettyä sosialidemokraatit YYA-aatteeseen, Suomi teki melkein irtiottoa.
Josif Stalinin talvisodan aikana nimittämä Suomen nukkehallituksen pääministeri Otto Wille Kuusinen yritti ängetä juhlavierailulle Suomeen. K.A. Fagerholmin (sd.) hallitus torppasi Kuusisen viisumihakemuksen. Itäsuhteemme jäätyivät, hallitus kaatui ja onnekseen Kekkonen pystyi osoittamaan olleensa itse syytön seuranneisiin yöpakkasiin ja ilkeään noottikriisiin. Matka Siperiaan opetti, ja niin Kekkonen kasvoi entistä korvaamattomammaksi.
Lauri Sutela heivasi autostaan epämääräisen naisen
Eipä taitaisi Urho Kekkonen vähällä uskoa, mitä hänen aikanaan vallinneesta rauhanomaisesta rinnakkaiselosta on enää jäljellä. Jopa Suomen selän takana suojassa omaa sosialismiaan ja pasifismiaan paaponut Ruotsi on (vihdoin) rakentamassa maanpuolustuskykyään uudelleen. Kuninkaanlinnan vartiokaarti oli pitkään pilakuva Ruotsin turvallisuudesta. Samaan aikaan Suomi taiteili ja torjuntataisteli saunan lauteilla Neuvostoliiton tungettelevia ehdotuksia vastaan.
Puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela ei niellyt ajatusta yhteisistä sotaharjoituksista, joita monet poliitikot olisivat olleet mielihyvin kannattamassa. Sutela toimi toisin kuin Kekkonen oli toivonut. Neuvostoliiton-vierailulla Sutelalle osoitettiin muusta delegaatiosta poiketen asuinpaikaksi syrjäinen, kylmä, pimeä ja kostea majapaikka, josta vesi ja sähkö oli katkaistu.
Isännät virittivät Sutelalle Mustanmeren lomakohteella todellisen ansan: hänen matkaseurakseen sujautettiin epämääräinen, mutta ulkoisesti edustava nainen tarjoamaan palveluksiaan. Sutela lemppasi tämän ulos autosta. Kaikille tarina ei ole suinkaan uusi, ja kysyä sopiikin – mitä Tarkka ei tee – kuinka moni suomalainen YYA-ystävä on kokenut samanlaista ja tietää, että jossakin KGB:n arkistossa saattaa olla kiusallista aineistoa?
Nato-haukkojen synninpäästö
Jukka Tarkka on yksi Natoon liittymisen puolesta pitkään puhuneita. Mielipiteen ilmaisemista pidettiin viime vuoteen saakka kuin posliinikaupassa mellastamista. Vastuuntuntoiset ja YYA:ta varjelleet eivät 1950-luvun jälkeisinä vuosina muuhun kyenneet, kuin vaalimaan uskollisuuttamme.
Yksi kummallinen kiviriippa Suomen ja Venäjän välisessä asemoinnissa vielä on, ja siitä Tarkka on useissa yhteyksissä huomautellut. Maarianhaminassa sijaitseva YYA-ajan jäänne on Venäjän konsulaatti, jota kirjoittaja luonnehtii: ”Neuvostoliiton jälkeensä jättämä ruma jätös”.
Jukka Tarkka: Jättiläisen jalanjäljet. Alaviitteitä suomettumisen historiaan. Siltala 2023.