Historiantutkijat Ville Soimetsä, Essi Jouhki, Liisa Lalu, Ville Okkonen, Kimmo Rentola ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet teoksen vuosina 1939-1983 toimineesta Suomen Teiniliitosta.
Alun perin kyse oli kesällä 1939 perustetusta Suomen Oppikoulujen Toverikuntien Liitosta, joka muutti nimensä Suomen Teiniliitoksi vuosikokouksessaan lokakuussa 1943. Järjestön isänmaallisuudesta kertoo paljon, että keväällä 1944 marsalkka C. G. E. Mannerheim kutsuttiin Teiniliiton suojelijaksi ja ensimmäiseksi kunniavanhimmaksi.
Teiniliitto ei vielä 1950-luvun lopulla ollut yhteiskunnallisiin kiistakysymyksiin tarttuva edunvalvontaorganisaatio, vaan epäpoliittinen nuorisojärjestö, jossa tosin vallitsi yleisoikeistolainen henki aina 1960-luvun lopulle.
Murros
Liitto oli 1960–70-lukujen taitteessa Suomen suurin ja vaikutusvaltaisin nuorisojärjestö. Tuolloin Teiniliittoon kuuluivat lähes kaikki oppikoulujen ylempien luokkien oppilaat ja jäsenmäärä oli yli 100 000.
Vasemmistolaisuuden voimistuminen 1960-luvun lopun Suomessa näkyi myös Teiniliitossa ja seuraavan vuosikymmenen alussa puoluepolitiikasta tuli nuorisokulttuurin uusi muoto. Teiniliiton vuosikokous pidettiin vuonna 1970 Turussa ja tällöin ohjelmassa oli viimeistä kertaa seppeleen lasku sankarihaudoille ja jumalanpalvelus.
Liittokokouksista tuli mediatapahtumia ja lehtijutuissa kerrottiin usein skandaalinkäryisistä tapahtumista. Esimerkiksi vuoden 1968 Tampereen syysliittokokouksessa lehdistö kirjoitti teinien sotkeneen, juopotelleen ja irstailleen kokouspaikalla.
Poliittiset voimat vahvistuivat ja sitoutumattomilla ei ollut enää asiaa liiton hallitukseen. Turun kokouksessa vuonna 1970 kokoomusteinien saavuttama neljä hallituspaikkaa kymmenestä osoitti porvarileirin vahvistumista, mutta voimakas painostus äärivasemmalta alkoi tuntua.
SDP:n Erkki Liikanen valittiin liiton puheenjohtajaksi Turussa, jossa hän voitti kokoomuksen Ilkka Kanervan äänin 194–125. Liikanen muistelee puheenjohtajakautensa olleen ”helvetin ikävää aikaa”, kokouksissa pääasiaksi nousi taistolaisten ehdotusten torppaaminen.
Taistolaisilla oli 1970-luvun alussa eniten vetovoimaa, aktiivisuutta ja osaamista vallan ottamiseen ja käyttämiseen. Taistolaisuuden vetovoimaan vaikuttivat myös karismaattiset henkilöt, jotka osasivat puhua ja organisoida.
Taistolaisten ote Teiniliitosta oli vahvin heinäkuusta 1972 maaliskuuhun 1975, jolloin heillä oli hallussaan kaikki liiton keskeisimmät paikat, kuten puheenjohtaja, pääsihteeri, järjestösihteeri ja taloudenhoitaja. Liiton hallituksessa kokoomus oli ainoa selkeä oppositioryhmä. Hallituksen kokouksissa käytiin kiivasta kamppailua ja joskus turhautuneet kokoomuslaiset jäivät pois joistain kokouksista tavoitteenaan tehdä niistä päätösvallattomia.
Vasemman laidan vetovoima oli niin vahva, että vuoden 1971 hallitukseen porvarina valittu henkilö siirtyi taistolaisiin, samoin yksi demari.
Romahdus
Liitossa hallituspaikkoja oli rajallisesti, joten puolueiden oli helpompaa päästä sopuun lisäämällä työntekijöiden määrää. Tämä oli mahdollista opetusministeriön myöntämän valtionavun turvin. Avustus perustui liiton talousarvion toimintamenoihin ja kriittisimmät teinit epäilivät jo tuolloin tukijärjestelmän johtavan talousarvioiden paisutteluun ja numeroilla keinotteluun.
Teiniliiton toimistossa työskenteli suurimmillaan lähes 20 henkilöä, joista valtaosa oli erilaisia poliittisia sihteereitä. Samalla piirijärjestöihin palkattiin päätoimisia sihteereitä. Taistolaiset onnistuivat keskittämään valtaa yhä enemmän itselleen myös piiritasolla.
Piirejä oli enimmillään 18 ja niistä 16:lla oli äärivasemmistolainen piirisihteeri. Ainoastaan Keski-Suomen ja Varsinais-Suomen teiniyhdistykset eivät olleet taistolaisten kontrollissa.
Teiniliiton synkät ajat alkoivat vuonna 1975, jolloin valtiontalouden tarkastusvirasto teki tarkastuksen Teiniliiton valtionavustusten myöntöperusteista ja käytöstä. Samalla havaittiin jäsenrekisterin ylläpidossa lukuisia puutteita ja raportissa todettiin, että kesäkuussa 1975 Teiniliitolla oli vain vajaa 13 000 jäsentä.
Tarkastus merkitsi valtionavun merkittävää vähenemistä ja viimeisinä vuosinaan Teiniliitto oli kuin vähitellen tyhjenevä ilmapallo. Esimerkiksi keskustanuorten suhtautuminen Teiniliittoon muuttui välinpitämättömäksi ja organisaatiota kuvattiin puolueen sisäpiirissä kuivahtaneeksi kiviriipaksi. Tärkeimpänä järjestö säilyi sosialidemokraattiselle nuorisoliikkeelle, jonka piiristä taistolaisten jälkeiset puheenjohtajat pääosin tulivat.
Vaikka Teiniliiton olemassaolo jatkui vielä vuoden 1975 jälkeen, monille 1970-luvun alkupuolen keskeisille teinitoimijoille romahdus merkitsi myös unohdusta. Muutamat aiemmin hallituksessa toimineet eivät myöhemmin edes muistaneet, että liitto ylipäätään jatkoi toimintaansa ja lakkautettiin vasta vuonna 1983.
Ville Soimetsä (toim), Essi Jouhki (toim), Liisa Lalu (toim), Kimmo Rentola, Ville Okkonen ja Aapo Roselius: Vimmaa ja voimaa. Suomen Teiniliitto ja yhteiskunta 1939-1983. 486 sivua. Kustannusosakeyhtiö Teos.
