Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim oli monella tavalla rämäpää. Ensimmäinen todistus tästä liittyy vuoteen 1874, jolloin 7-vuotias Gustaf julisti: ”Minun nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali!” – lumisotaa johtaessaan hän syöksyi pihasta kadulle, ohi kiitäneiden hevosten jalkoihin reen yliajamaksi, mutta selvisi vahingoittumattomana.
Ennen kuin marskin omasta turvallisuudesta vuonna 1918 alettiin Suomessa kantaa huolta, hän oli Venäjän keisarillisen henkivartiokaartin jäsen.
Kriteerit hänen suhteensa olivat tehtävään nähden varsin löysät: pituus ja komea ulkomuoto. Kun itsenäistyvä Suomi alkoi suojella johtohenkilöitään, huomio kiinnittyi huomattavasti paljon tärkeämpiinominaisuuksiin: henkivartioiden tuli olla sotilas- tai poliisitaustaisia, luotettavia, hyväkuntoisia ja sattuneesta syystä ratsastustaitoisia.
Niinpä Mikko Tynin kirjan kannen kaksitoista ”muskettisoturia” eivät vaikuta riikinkukkomaisilta operettikeikareilta.
Tyni on luetellut kolmisen kymmentä tapausta Mannerheimin historiasta, jolloin hänen henkensä oli vaarassa. Joukkoon mahtui vihollisen harkittuja murhasuunnitelmia, mutta suuri osa tilanteista oli sattumanvaraisia ja tahattomia. Osa läheltä piti –hetkistä oli kohtalon ivaa: junat olivat törmätä, ajettiin autolla ojaan, milloin taas marski itse loukkasi itsensä – hänhän rikkoi luitaan useita kertoja.
Marski vähätteli vaaroja mutta alistui
Kymmenisen turvahenkilöä matkasi Mannerheimin mukana hänen suorittaessaan rintamakäyntejä. Vihollisen lentokoneet, tarkka-ampujat ja räjähtelevät kranaatit saattoivat viedä hengen tai haavoittaa aivan likeltä, mutta taas turvallisuudesta vastanneet huokaisivat helpotuksesta. Ilmiselvästi marsalkka halusi osoittaa rohkeuttaan – niinhän legendat syntyvät.
Varsin yleistä on, että nämä kuuluisat, arvostetut ja kunnioitetut suojeltavat vähättelevät itseensä kohdistuvia uhkia ja eivät ole halukkaita turvallisuudesta vastaavien huoliin. Kuinka on käynyt monen murhatun tai onnettomuuteen joutuneen! He eivät ole aina halunneet välittää olemassa olevista piilevistä riskeistä, esimerkiksi Ruotsin pääministeri Olof Palme.
Mannerheimin oli vaikea tiedostaa päämajakaupunki Mikkelissä väijyviä vaaroja. Muutaman kerran lentokoneesta pudotetut desantit kiertelivät ympäristössä mutta huonolla onnella. Kaukaa satojen kilometrien päästä lentoon nousseet vihollisen pommikoneet suorittivat tuhotöitään vihjeitä saatuaan. Jos vaara tuli havainnollisesti todistetuksi, marsalkka saattoi muuttaa rutiinejaan kaupungilla tai vaihtaa jopa majapaikkaansa.
Mitä jos suomalaisvartija olisi koukistanut liipasinsormeaan?
Varsinainen riskien potentiaalinen keskittymä oli tietysti Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivien vieton tapahtumasarja Immolassa ja Kaukopäässä, jonne ”korkea saksalainen vieras” oli tulossa. Turvajärjestelyt ja alueen eristäminen tapahtui muistitietojen mukaan vasta juhla-aamun 4.6.1942 tunteina – niin tarkoin Adolf Hitlerin vierailu oli salattu liki kaikilta.
Nelimoottorisen erikoisrakenteisen Focke-Wulf Condorin laskeutuminen oli monelle kuin ilmestys, varsinkin sen pyörän sytyttyä laskeutumisen yhteydessä tuleen. Suomalaiset sammuttivat palon nopeasti.
Mikko Tyni käy lyhyesti moneen kertaan kuvatut tapahtumat, mutta lisää jonkun merkillisen yksityiskohdan. On kerrattava, ettei kone ollut lähellä törmätä tehtaanpiippuun – sää oli toki huono.
Liki uskomaton on kuitenkin juttu, jonka mukaan saksalaisvieraiden vanavedessä kulkenut sotilasvirkamies Tauno Olavi Kanerva oli Hitlerin, marsalkka Wilhelm Keitelin ja Mannerheimin jaloitellessa tarttunut aseeseensa.
Hän oli osoittanut sillä huomaamattomasti parinkymmenen metrin päästä kohti Hitleriä ja uhitellen mumissut: ”Mitä jos pamautettaisiin tuo mies?” Laskiessaan aseensa koteloon, hän oli vielä jupissut: ”Olisi tehnyt totisesti mieli täräyttää tuo nuppi hajalle.” Tämä on vieressä olleen virkaveljen myöhemmin raflaavasti kertomaa, johon Mikko Tyni ei täysin usko.
Voidaanko suojella liikaa?
Marsalkan muskettisoturit on yhtä paljon jännityslukemisto, historiantutkimus kuin turvallisuusalan oppikirja. Mannerheimin suunnaton onni ei ole suositus vähentää merkittävän henkilön suojelua.
Tyyliseikat olivat tärkeitä. Urho Kekkonen ei halunnut, että häntä lenkillä seurataan luodinkestävällä autolla täynnä gorilloja, vaan perään pantiin läähättävä turvamies.
Ei Mannerheimkaan pitänyt soveliaana, että häntä turvattiin ratsastaessaan muutoin kuin ratsain. Toki Erikoisryhmän varapäällikkö Atte Kalajoki (journalisti, tuleva Kaltio-lehden päätoimittaja jne.) lähti turvaamaan ratsastavaa marskia polkupyörällä, vaan ei pysynyt tämän perässä.
Huimaa on ajatella, että kornetti Erik Blåfield vastasi ensimmäisten sodan puolentoista vuoden ajan yksin Mannerheimin ratsastusretkien suojauksesta! Tänään tuo ei varmaa tulisi kuuloonkaan – jollei sittenkin suojeltava kylliksi vänkäisi turvallisuudesta vastaavien ehdotuksia vastaan.
Mannerheimin hengissä pitämiseksi nähtiin vaivaa, vaikka nykymittapuiden mukaan tehtyä työtä voitaisiin arvioida tietoiseksi riskinotoksi.
Paljon tapahtui kuitenkin sellaista, jota edes vilkas mielikuvitus ei olisi osannut kuvitella. Vaikkapa että Kouvolan ratapihalla matkustajajunaan kytkettynä ollut ylipäällikön salonkivaunu riistäytyi irti törmäten tavaravaunuja päin. Nukkunut marsalkka oli lennähtänyt seinää vasten ja sai hyttinsä irtaimiston päälleen. Kukapa senkin olisi voinut arvata!
Häviön lähestyessä Mannerheim otti varusteekseen – turvallisuutta sekin (?) – syanidikapselin, jos hänen olisi käynyt huonosti. Sen teki kuitenkin turhaksi Josif Stalinin välittämä lupaus olla kajoamatta Mannerheimiin – hänhän oli lopuksi kuitenkin rauhantekijä!
Mikko Tyni: Marsalkan muskettisoturit. Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918-1946. Docendo 2022.
