Liki kymmenen vuotta sitten Iltalehden toimittaja Jukka Halonen ehdotti esimiehelleen, että ryhtyisi julkaisemaan juttusarjaa, jossa seurattaisiin päivä päivältä vuoden 1944 kesäkuun 6. päivänä alkanutta puna-armeijan suurhyökkäystä. Artikkelisarja on pohjana Halosen sen julkaisemalle laajalle kesää 1944 kuvaavalle kirjalle, joka etenee päivä päivältä Valkeasaaren yllätyshyökkäyksestä aina Tali-Ihantalan ratkaisutaisteluihin.
Kannaksen suurhyökkäys ajoittui samoin hetkiin, jolloin länsiliittoutuneet aloittivat Normandian maihinnousun, jota Josif Stalin oli hoputtanut länttä aloittamaan jo pitkään. Näin Saksa joutui Euroopassa kahden rintaman puristukseen, mikä merkitsi Adolf Hitlerin valtakunnan lopun varmistumista.
Heinäkuun puoliväliin tultaessa Suomen rintamilla puna-armeija pysäytti etenemisensä, koska sillä oli kiire kohti Berliiniä. Luhistuvaa Saksaa oli miehitettävä mahdollisimman nopeasti, jotta läntisen liittoutuneet eivät olisi saaneet vallattua Eurooppaa Neuvostoliiton kustannuksella. Se koitui Suomen onneksi, ja mahdollisuudet pitkään odotetun rauhan tekoon olivat molemmin puolinen etu.
Vaikka tiedämme, kuinka jatkosotamme päättyi, Halonen kuvailee tarinan vielä uudelleen värikkäästi omia kuva-arkistojaan hyödyntäen. Virallisen armeijan johtotason ja valtiovallan pähkäilyjen lisäksi kirjoittaja koostaa yksittäisten tilannekuvausten kimaraa.
Halonen käyttää keskeisenä todistajanaan vanhaa haastattelukumppaniaan, veteraani Onni Hämäläistä, joka uskomattoman muistinsa ja päiväkirjamerkintöjensä ansiosta saa kirjassa jopa liiallisesti huomiota. Hämäläisen todistajalausunnot täyttävät yli 40 palstan mittaista repliikkiä kunkin Kannaksen ”läpijuoksun” mittaiseen tapahtumapäivyriin. Kaikki kunnia Hämäläiselle, joka kuoli vuonna 2017 yli 100-vuotiaana.
Päämaja ei halua uskoa, mitä rajan takana on tekeillä
Oliko kesäkuun 1944 suurhyökkäys Kannaksella yllätys? Ei ollut niille, jotka olivat hankkineet tietoa vihollisen aikeista. Yllätys se oli puolestaan niille, jotka eivät halunneet tuota pahaenteistä aavistelua ymmärtää tai välittää Mikkelin päämajassa ylimmille tai valtiojohdolle, poliitikoille. Väitetään, että vanhalle C. G. E. Mannerheimille ei ollut soveliasta kertoa ikäviä uutisia eikä yleistä sotamoraalia rapauttavia arveluja. Hänen lähimpänsä siis suojelivat ylipäällikön välttämättömiltä tiedoilta.
Saksan rinnalla suoritettu hyökkäys – kesäsota, joksi sitä nimitettiin toiveena päästä sadonkorjuutöihin heti ennen syksyä – eteni varsinkin kauas Laatokan itäpuolelle, mutta maksoi mieshenkiä. Runsaan kahden vuoden asemasotavaihe vahvisti käsitystä, että usko Saksan menestykseen alkoi hiipua. Mannerheim ei ryhtynyt katkaisemaan Muurmannin rataa eikä etenemään kohti Pietaria. Kumpaiseenkaan saksalaiset eivät halustaan huolimatta kyenneet. Armeijamme veltostui.
Jukka Halonen osaa lehtimiehenä koota tuntemusten palaset jo ennen puna-armeijan odotettua ”yllätystä”. Tiedustelumme havaitsi, että rintaman takana valmistauduttiin pelättyyn, vaan ylin sodanjohtomme suhtautui kehitykseen vaisusti. Uutta panssarintorjuntavälineistöä ei otettu käyttöön rivakasti, koulutus oli puoli huolimatonta, tuhansia miehiä päästettiin lomalle. Vihollista torjuttiin sankarillisesti ja toisaalla pakoon juosten.
”Läpijuoksu” inspiroi tarinointiin
Ilmari Turja kertoili jo omilla lehtimieskirjailijan kyvyillään näytelmässään Päämaja, miten Viipurin menetyksen lähestyessä yli 40 ammuksia hakemaan tulleen kuorma-auton letka pysäytettiin muotoseikkoihin vedoten. Jälkikäteen syyllisiä jahdattiin ja rankaistiin tai nämä itsemurhan muodossa itse itsensä. Suuret johtajat tekivät munauksia niin selvin päin kuin pervitiinipöhnässä.
Siinä missä tuleva presidenttimme ja Neuvostoliiton ystävä Urho Kekkonen vaihtoi mielipiteitään pitkin sotaa, siinä sotilasjohtomme ja poliitikkomme yrittivät löytää yhteisen näkemyksen kohti rauhaa. Saksa kiristi Suomea pysymään sille uskollisena samalla, kun Suomi sai ratkaisevaa tukea vihollisen pysäyttämiseksi. Poliittista johtoa rangaistiin, ja yhdeksi rankaisijaksi kohosi Kekkonen.
Varsin paljon kirja sisältää myös tietoa vihollisten tuntemuksista. Stalinin määräykset olivat tiukkoja, munauksista rangaistiin rankemman kautta. Etulinjassa hyökkääviä puna-armeijan sotilaita paimensi joukko politrukkeja, jotka säälittä teloittivat pelkurit. Punaisella rivimiehellä oli vastassaan suomalainen sotilas ja takanaan asekädessä uhkaileva esimies. Motivaatio taisi olla samaa luokkaa kuin venäläisillä nyt Ukrainassa.
Kesä 1944 etenee vääjäämättömästi kohti kuukauden kestäneen perääntymisen pysähtymistä ja rauhan tuloa. Ehtoja maassamme kauhisteltiin, mutta silti Suomi selviytyi. Puna-armeija suuntasi voimavaransa Manner-Euroopan suuntaan ja sittenkin kohteli Suomen johtohenkilöitä muihin sodan hävinneisiin verrattuna jopa lempeästi. Stalin ilmaisi parissa yhteydessä arvostustaan Mannerheimia ja sotilaitamme kohtaan.
Rivimiehet eivät maamme johtohenkilöiden epävarmuudesta ja ristiriidoista paljoa tienneet. He maksoivat eturintamassa kaikkein kalleimman hinnan, pahimmassa tapauksessa menettivät henkensä tai omaistensa murheeksi jopa katosivat kokonaan.
Joillekin sota puolestaan merkitsi vanhojen kavereiden kanssa tapaamisia ja ikuista tarinointia. Ehkä sittenkin suurimmalle osalle nuo vuodet olivat aikaa, joista he eivät yksityiskohtaisesti halunneet jälkikäteen kertoa. Siksi Jukka Halosen keräämä, kymmenien tuhansien valokuvakokoelma on suurelta osin nimettömäksi jääneiden rintamamiesten kuvaamaa raakaa todellisuutta.
Jukka Halonen: Kesä 1944 …ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa. Readme.fi 2023.
