Vielä on vaikea sanoa, minkälaista intoa he herättävät äänestäjissä, joista osa on jo valintansa tehnyt, osa arpoo parin ehkä kolmen välillä. Niitäkin voi olla, joilla lopullinen valinta on vielä täysin auki, osalla jääkin eikä paljon kiinnostakaan.
Ehdokkaista jotkut tietävät, että mahdollisuuksia ei ole. Perinteisesti pienimmät puolueet asettavat ehdokkaansa, vaikka rooliksi jää tapella keskusteluissa puheenvuoroista ja yrittää siten tuoda oman puolueen aatetta ja ilosanomaa esiin. Edellisessä vaaleissa kristillisdemokraatit asettuivat Sauli Niinistön taakse, ilman omaa ehdokasta. En usko, että puolue menetti tuon ratkaisun myötä mitään. Suuretkin puolueet jäivät todella pieniin kannatusprosentteihin, kun niitä oli jäljellä vain runsas kolmasosa Niinistön vietyä leijonan osan heti ensimmäisellä kierroksella. Näissä vaaleissa RKP ei ole mukana, ei omalla ehdokkaalla eikä muiden ehdokkaita tukemalla. Tuskin puolue siinä mitään menettää. Rahaa säästyy.
Viime kerralla Niinistö halusi, että hänet asettaa kansalaisten perustama valitsijayhdistys. Niinistö oli perinteen mukaisesti jättänyt jäsenkirjansa tultuaan valituksi 2012, joten siihen nähden oli hyvinkin loogista lähteä ehdolle koko kansan presidenttinä. Vaalitulos ja arvostus valinnan jälkeen osoitti, että koko kansan presidentti hän on. Kansalaiset halusivat ehdokkuutta tukea, allekirjoituksia kannattajakortteihin oli helppo kerätä. Toreilla oli jonoa ja postilaatikko päivittäin täynnä kirjeitä.
Näissä vaaleissa on kolme valitsijayhdistyksen asettamaa ehdokasta. Näistä Pekka Haavisto ja Olli Rehn ovat vähän kaksilla rattailla, puolueen jäseninä. Heidän puolueensa myös asettivat heidät ennen kuin valitsijayhdistys. Li Andersson taas markkinoi itseään seuraavana koko kansan presidenttinä.
Sitä hän ei ole. Eikä koko kansan Paavo ole sitä.
Mika Aaltolalla ei ole puoluetta takanaan, vain valitsijayhdistys. Hän kyllä muistaa myös toistaa usein vastauksessaan, oli kysytty sitten mitä tahansa, että ”kun hän on kansanliikkeen eikä minkään puolueen ehdokas”. Aaltolan rinnastus on vähän farisealainen. Puolueet ovat kansanliikkeitä, jotka ovat järjestäytyneet voidakseen vaikuttaa tehokkaammin.
Aaltolalla oli lupaava alku, vähän niin kuin Suomella Euroviisuissa, jopa voittajasuosikkina useissa spekulaatioissa. (Käärijä tosin sen melkein tekikin, poikkeus). Kun sitten kisa alkoi ja muutkin ehdokkaat asettuivat lähtöviivalle tilanne muuttui nopeasti. Politiikassa kokematon Aaltola sarjakompastui jokaiseen tielle osuneeseen monttuun ja kaivoi niitä itse lisää.
Se siitä.
Tällä hetkellä, kun pariin viikkoon joulurauhan ja vuodenvaihteen aikaan ei mitään tapahdu, on ennustettu, että kisa voi tulla kakkospaikasta toiselle kierrokselle Alexander Stubbin kanssa. Ylen torstainen keskustelu ei taida ajankohdasta johtuen kerätä katsojiksi kovin paljon muita kuin innokkaimpia, joilla taitaa olla jo enemmän tai vähemmän varma näkemys ehdokkaastaan.
Pekka Haavisto on ollut gallupien ykkönen tai kakkonen toistakymmentä vuotta. Alamäki on menossa, mutta pelivaraa on vielä paljon, etenkin kun vaihtoehdot, joiksi uskon Olli Rehnin ja Jutta Urpilaisen, ovat kaukana. Rehnin kannatus on hiukan puoluettaan parempi, mutta se ei riitä mihinkään. Urpilaiselle riittäisi ehkä vähän puoluetta alhaisempikin kannatus.
Kyllä kansa tietää.
