Joulukuun 3.-4. päivien välisenä yönä 1914 kaukaisella Matalan kalliosaarella tapahtuu ryöstömurha. Paikalle tulleet naapurit hälyttävät apuun nuoren nimismiehen Berndt Aminoffin, joka aloittaa kadonneen 70-vuotiaan yksineläjä Maria Sofia ”Fiia” Åbergin arvoituksen selvittämisen. Työstä tulee Aminoffille monipolvinen ja vaikea. Kunnioitettavan huolellisesti hän ryhtyy työhönsä. Jäljet viittaavat verityöhön, vainaja, omaisuutta ja tämän ruuhi on kadonnut.
Epäilykset kohdistuvat joidenkin silminnäkijähavaintojen perusteella lähistöllä asuneeseen, kuuroon 28-vuotiaaseen Ida Saariseen. Hän saattaa olla ”liian sopiva”, jotta juttukokonaisuuden heikot lenkit saisivat tarpeeksi huomiota. Tapahtumaketjusta nyt liki 110 vuotta myöhemmin dokumentoivasta kirjasta tekee mielenkiintoisen se, että tuomittu Ida ja teoksen kirjoittaja Salla Fagerström ovat molemmat kuuroja.
Fagerströmin oma kuurous luo henkisen sillan sekä tämän päivän kertojan että teoista tuomitun välille. Kirja kykenee yksityiskohtaisesti kuvailemaan, kuinka tuona aikana kuuroja kohdeltiin ja millä tavalla yleensä oli mahdollista heitä kuulustella. Se ei ollut eikä ole tänäänkään kovin helppoa.
Mieleen tulevat rikostapaukset, joissa on kuultava vieraskielistä ja –kulttuurista henkilöä, ehkä syytettyäkin. Kommunikointi saattaa olla repaleista ja haitata epäillyn kykyä puolustautua ymmärrettävällä tavalla.
Ulkosaaristo, hyinen joulukuu
Olosuhteet Kustavin pohjoispuolella ovat talven alkaessa karut. Murhaa tutkittaessa ilmenee, että jo soutumatka asetti tekijälleen (tai tämän mahdolliselle apurille) melkoiset haasteet. Tuntuu epäuskottavalta, että Ida Saarinen olisi kyennyt kalsealla kelillä ja varastamallaan ruuhella soutamaan noin 17 kilometrin matkan murhapaikalle, suorittamaan verityön ja kuljettamaan uhrin kotoa muun varastamansa lisäksi 35 kilon painoisen piirongin.
Kakolanmäellä olleeseen Turun lääninvankilaan tutkintovankeuteen suljettu Saarinen saatiin tunnustamaan murha. Nimismies Aminoff rakenteli kuuron paikoin epäjohdonmukaisista lausunnoista kertomuksen, jonka perusteella Saarinen todistettiin syylliseksi. Tämä tiesi jopa kertoa, mihin uhrin ruumis oli rannassa upotettu. Vaan ei paljastanut uskottavasti rikoskumppaniaan – jollainen hänelle mitä todennäköisimmin oli.
Murhaan liittyvät pitkät soutumatkat, raskaan ryöstösaaliin siirtely ja verrattain pienikokoisen naisen epäileminen eivät antaneet kylliksi syytä katsoa Saarisen sepitelleen tarinaa. Hänellä oli vanhastaan monenlaisia rikoksia takanaan, joten tunnustuksen puristamiseen oli motivaatio, lopputulos uskottava. Oikeusprosessi ei siihen osannut lyödä kylliksi epäilyä.
Vasta, kun elinkautinen tuomio oli jo saanut sinettinsä, vankilassa istunut Saarinen laati vielä vetoomuksen, jossa paljasti yhteistyökumppaninsa nimen. Tätä ei kuitenkaan tavoitettu tai ei ollut edes olemassa, joten kertomus ei johtanut tuomion muutokseen. Loppuelämänsä hän vietti mielisairaalassa, jonne tavattoman usein kuuromykät tuona aikana joutuivat, avuttomia ja usein ymmärtämättömiä kun olivat.
Kuuromykät – alemman kastin kansalaisia
Kuurot – usein kuuromykiksi nimitetyt – olivat 1900-luvulla täysin toisen luokan kansalaisia. Vammautumisen syyt olivat monet, mutta yksi leimaava syy oli tuolloin vaikeasti parannettavissa ollut sukupuolitauti nimeltä kuppa. Heille oli järjestetty oma koululaitoksensa, jossa parantamisen ja kurinpidon tavat olivat alle kaikkien ihmisoikeuksien.
Kuurojen kohtelun oli epäinhimillistä, ja julmuudet muovasivat heidät alistetuiksi ja syrjään vetäytyviksi. Kuuroja opetettiin kirjoittamaan sekä kynällä että ilmaisemaan käsimerkein. Jotta heidät olisi saatu edes jollakin tavalla ääntelehtimään, fyysistä tuskaa tuottamalla suusta saatiin edes parahdus. Ajatellen tuomittua Iidaa oikeuslaitoksen oli varsin sujuvaa päätyä häneen, kun uskottavia vaihtoehtoja ei löytynyt.
Kuuro kertoo tuomitusta kuurosta
Yksityiskohtaisen ryöstömurhatutkimuksen laatineelle Salla Fagerströmille Ida Saarisen tarina oli paikoin työläs. Fagerström itse kuuroutui lapsena ja oppi lukemaan Aku Ankan avulla. Onneksi siksi, että hän on ehtinyt olla lapsuudessa kuuleva. Asiaa voisi verrata vaikkapa siihen, että ihminen syntymäsokeuden sijaan olisikin ehtinyt nähdä elämänsä alkuvuosina.
Fagerström liikkui saaristossa veneillä ja maanteitse. Tämä tapahtui etupäässä kesäaikaan, jolloin olosuhteet saaristossa ovat hyvällä säällä liki taivaalliset verrattuna talvihelvettiin. Jotta haastattelut olisivat olleet mahdollisia, hän turvautui joko kynään ja lehtiöön tai ammattimaiseen kuurojen tulkkiin. Häntä avustaneet – niin asianosaisten sukulaiset kuin paikkakuntalaiset ja viranomaiset – kykenivät rakentamaan raportoinnista havainnollisen ja luotettavan.
Karu totuus ryöstömurhan jälkiselvittelyä lukiessa paljastuu: Maria Sofia Åbergin murhasta tuomitun Ida Saarisen oikeusprosessi ei vaikuta aukottomalta. Siihen sisältyy paljon ratkaisevia merkillisyyksiä. Saarisella on täytynyt olla joku kumppani, joka on kyennyt voimaa vaatineet teot suorittamaan. Fagerström toimii nyt kuin taitava puolustusasianajaja – valitettavasti yli sata vuotta liian myöhään. Kaikki tarinan henkilöt ovat kuolleet. Tuomio on kirjattu, kärsitty ja eletty.
Salla Fagerström: Kymmenen kirveeniskua. Like 2023.
