Israelin turvallisuuskabinetti on valtuuttanut pääministeri Benjamin Netanjahun ja puolustusministeri Yoav Gallantin päättämään äärijärjestö Hizbollahia vastaan suunnatun iskun ajankohdasta, voimasta ja toiminnasta.
Kyse ei ole siitä tuleeko vastatoimia vaan siitä, minkälainen isku ja sen seurauksista.
Lähi-itä koskee myös Suomea. Toisin kuin moni toivoisi, ei sellaista oksaa, jossa Suomi voisi turvallisesti ja ”puolueettomana ” istua, ole enää olemassa. Ei pitäisi olla enää yhdelläkään Euroopan unionin maalla. Kyse on paitsi Israelin olemassaolon oikeutuksesta valtiona, myös läntisten arvojen ja intressien puolustamisesta.
Lähi-idän konfliktilla on pitkät historialliset juuret, tappaminen on jatkunut vuosikymmeniä. Jo vuosikausia konfliktilla on ollut globaalit merkitykset ja jopa tarkoitusperät. Konflikti on osa suurvaltojen maailmanlaajuista valtapeliä, ei paikallista kahakointia.
Alue on herkkä, ja sen kommentointi eri puolilla maailmaa aiheuttaa aina voimakkaita reaktioita, niin myös pienessä Suomessa. ”Suomi on aina rauhan puolella sotaa vastaan” on ollut meille sopiva motto vuosikymmeniä, mutta tällä hokemalla me emme enää pärjää.
Palestiinalaisten toimijoiden vierailu Kiinan ulkoministeri Wang Yin luona runsas viikko sitten toi maailmalle selvästi näkyviin, että Kiina on tässä konfliktissa selvästi ja syvällä mukana samalla puolella Venäjän ja Iranin kanssa.
Israel ei ole yksin, mutta se joutuu taistelemaan yksin. Kysymys ei ole pitkään aikaan ollut Israelin ja Palestiinan ”kahdenvälisistä” ongelmista, jos se on ollut sitä koskaan.
Iran on koko Israelin vastaisen toiminnan pää, sydän ja keuhkot. Sille USA on ”suuri saatana” ja Israel ”pieni saatana”. Kysymys on paitsi ideologiasta myös hegemoniasta. Tähän kuvioon kytkeytyvät Venäjä ja Kiina sekä toisaalla USA ja heikosti hengittävä Eurooppa, joka yrittää olla näkemättä näkyvää.
Tuntuu siltä, että ainakin puoli maailmaa ellei jopa koko maailma on unohtanut, että huhtikuun 13.–14. päivänä Iran liittolaisineen ampui kohti Israelia noin neljäsataa ohjusta ja droonia. Kyse ei ollut mistään Hamasin raketeista.
Israel onnistui liittolaisineen torjumaan valtaosan ohjuksista, ja se puolestaan iski täsmällisesti lähelle Iranin ydinohjelman avainkeskuksia. Tästä iskusta ei ole juurikaan puhuttu, mutta siihen sisältynyt viesti meni perille: ”me voimme iskeä teidän ydinohjelmanne ytimeen”.
Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Tulitaukoa Gazaan ei tule ilman panttivankien vapauttamista. Varmaa on myös se, että Israel vastaa jokaiseen sitä kohtaan tehty iskuun, ja että volyymit ovat nousussa. Isku Beirutiin ei ole poissuljettu.
Hamasin isku Israeliin on tänä päivänä suositumpi Länsirannalla kuin Gazassa. Miksi? Siksi, koska Länsiranta ja Fatah eivät ole maksaneet hintaa tästä hyökkäyksestä. Gazalaiset ovat.
Miksi Hamas sitten ryhtyi järjettömään murha- ja terrori- iskuun viattomia siviilejä, kibbutsin työntekijöitä ja konserttiin kokoontuneita nuoria vastaan ja heitä hyväksikäyttäen, vaikka heidän on täytynyt tietää tulevan vastaiskun kovuus ja laajuus?
Syitä on monia. Yksi painavimmista on se, että Israel on onnistunut solmimaan ja sopimaan suhteista monien merkittävien arabimaiden kanssa. Egypti ja Saudi-Arabia niistä tärkeimpinä, mutta merkityksettömiä eivät ole Arabiemiraatit ja Bahrain. Nämä kaapelit on saatava katkottua ja merkittävät, esimerkiksi aurinkoenergiaan liittyvät projektit, jäädytettyä. Ne ovat olleet lupaavasti oraalla, ja niihin on saatu mukaan muun muassa Intia.
Toinen merkittävä syy on Hamasin perimmäinen tavoite: Israelin valtion tuhoaminen. Jokainen uhri oma ja vieras on siinä taistelussa oikeutettu. He tiesivät, mitä heidän brutaali hyökkäyksensä aiheuttaa sekä Israelissa että länsimaissa sen jälkeen, kun Israelin vastaisku ja sen seuraukset iskevät jokaisen ihmisen verkkokalvolle.
Israel on itsenäinen valtio ja toimija eikä varmasti halua ”olla tai tulla ” Lännen etuvartioksi. Sellaisena sen nyt oman olemassa olonsa taistelun keralla väistämättä toimii huolehtiessaan muun muassa vapaasta navigoinnista ja meriturvallisuudesta, jotka ovat aivan olennaisia ja välttämättömiä koko lännen taloudelliselle toimeliasuudelle ja myös Suomen tuonnille ja viennille.
Onko tälle konfliktilla ratkaisua ja loppua? Sitä minä en tiedä, mutta sen minä aavistan, että tilanteen eskalaatiota ei loputtomiin katsella. Kansainvälisessä politiikassa virassa olevilla toimijoilla ei ole luksusta lausua ja kirjoittaa kaikkia ajatuksiaan ääneen, kuten esimerkiksi emeritus-ulkoministerillä on.
Olen aika vakuuttunut siitä, että ennemmin kuin konflikti loppuu, tullaan hallinnon muutokset näkemään jossakin avainmaassa. Enkä tarkoita tässä Israelia. Tipoittaista tietä rauhaan ei ole.
