Laitaoikeisto nousee. Analyysi ilmiöstä on voimistunut viime eduskuntavaalien jälkeen ja jatkoi voimistumistaan EU-vaalien myötä.
Itsessään tässä ei ole mitään uutta. Vuosikaudet meille on kerrottu miten oikeistopopulismi, äärioikeisto ja nationalismi valtaavat maan ja syöksähtävät meidät autoritarismiin. Tämän voi ja pitääkin ymmärtää polemiikkina, mutta sikäli kun polemiikki pidetään totena, on kollektiivinen muisti yllättävän lyhyt.
Helsingin Sanomat uutisoi vastikään miten laitaoikeisto käyttää itsestään uutta termiä ”suverenismi”, sillä se pyrkii kansalliseen suvereniteettiin. Olen vielä suhteellisen nuori, mutta muistan hyvin, miten vielä vuosituhanteen vaihteella monet vasemmistolaiset pitivät EU:ta uhkana kansankokonaisuudelle ilman että heitä kutsuttiin äärioikeistolaisiksi.
Tämä kuvaa hyvin sitä, miten poliittinen kartta jatkuvasti siirtyy vasemmalle jopa niin, että eilispäivän vasemmistolaisuudesta tulee nykypäivän äärioikeistolaisuus. Historiallisessa perspektiivissä prosessi muuttuu vieläkin rajummaksi, mikä näkyy nykyisessä laitaoikeisto-retoriikassa. Varsinkin tavalla, jolla liberalismi muuttui ääriaatteeksi.
Liberalismin menetetty historia
Nykyisen valtiovarainministerimme poliittinen suuntaus toimii hyvänä esimerkkinä. Kun Riikka Purra tunnustautui ”fiskaalikonservatiiviksi” ja ”klassiseksi liberaaliksi”, oli hämmennys mediassa ilmeinen, sillä näitä termejä ei hyvinvointiyhteiskunnassa tunneta.
Vielä kuvaavampaa on se, ettei kukaan ministerin poimittua tunnetun liberaalin ja edistyspuolueen jäsenen Risto Rytin esikuvakseen esittänyt ilmiselvää jatkokysymystä. Eikö tämä tarkoita, että myös Purra on liberaali eikä laitaoikeistolainen?
Moni varmaan opponoisi, että laitaoikeistolaisuus tulee nationalismista. Voimasta, jolla saattaa olla päämääränä ”itsenäinen, henkisesti ja taloudellisesti voimakas, eheä kansa, jonka keskuudessa vallitsee vapaus, oikeus ja järjestys”. Se operoinee ajatuksella että ”kaikkinainen keinottelu kansalaisten pyhimmillä ja kalleimmalla arvoilla – isänmaalla ja uskonnolla – on tuomittava”.
Yllä esitetyt sitaatit ovat kuitenkin juuri edistyspuolueen vuoden 1936 vaaliohjelmasta. Miten voikaan olla, että edistysmielinen keskustapuolue, joka edusti porvaripolitiikan liberaalimpaa suuntausta kampanjoi tällä tavalla?
Vastaus on tietysti, että nykyinen ”laitaoikeistolaisuus” ja vanha porvarillinen aate ovat hyvin läheisiä. Suomessa ei ole vuosikymmeniin ollut varsinaista oikeistoa, eikä sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme ole enää elävää muistia siitä mitä porvarillinen aate edusti. Nykypolitiikan käsitteet ja poliittinen kartta ovat täysin vääristyneet juurikin siitä syystä, että porvarillisen aatteet kuoltua ”liberalismilla” alettiin tarkoittamaan uuden vasemmiston arvoja ja sosialismia.
Porvarillinen liberalismi ei ollut lähelläkään tätä. Vilkaiskaamme vaikka liberaalisen puolueen vuonna 1880 julkaisemaa ohjelmaa jossa ”yhteisvaltaisuus” liittyi vain ja ainoastaan kaikkien tasavertaisuuteen lain edessä. Sen sijaan puolue hylkäisi ”törkeää, tuulen tuomaa yhdenvertaisuutta, jonka mukaan se erilaisuus luonnonlahjain, kasvatuksen, sivistyksen, varallisuuden ja vaikutusvoiman suhteen, jommoista luonnonlakien ja kaikkien kansain kokemuksen mukaan alati on ollut olemassa, olisi pois hävitettävä ja kaikki ihmiset olisivat työnnettävät yhteiskunnallisten olojen kaikkein alhaisimmalle portaalle.”
Nykymaailmassa täysin ”laitaoikeistolainen” maailmankatsomus.
Tämä tosiasiallinen porvarillinen liberalismi säilyi Suomessa pidempään kuin monissa muissa länsimaissa, mutta ensimmäisen tasavallan auringonlaskun myötä oli ilmeistä, että paluuta entiseen ei enää ollut.
Kun politiikantutkija Onni Rantala vuonna 1957 tarkkaili konservatismia ja silloista porvarillis-konservatiivista kokoomuspuoluetta totesi hän miten konservatismi ”on tällä hetkellä monissa maissa liberalismin voimakkain puolestapuhuja” koska ”se käy taistelua niiden perusvapauksien takaisinvaltaamiseksi, jotka ihminen viime vuosikymmeninä on menettänyt”.
Tämä oli porvarillisen ideologian – silloin jo ”konservatismin” muodossa – viimeinen taisto ennen antautumista sosialidemokraattisen yhteiskunnan edessä. Kun ottaa huomioon, että liberalismi vastusti kaikkea sitä mistä sittemmin on koottu sosialidemokraattisen yhteiskunnan peruspilari, ei ole ollenkaan yllättävää, että perinteinen liberaali maailmankatsomus pidettäisiin nykymittapuun mukaan laitaoikeistolaisuutena.
”Laitaoikeisto” valtapoliittisena terminä
Tämän mittapuun olemus liittyy oleellisesti myös meidän vasemmalle orientoituneeseen poliittiseen karttaamme. ”Laitaoikeisto” on terminä sukua vasemmistolle kautta aikojen lähellä sydäntä olevalle ajatukselle siitä, että poliittiset vastustajat ovat fasisteja, sortajia ja taantumuksellisia. Termin käyttökelpoisuus on lähinnä osoitus politiikan rakenteellisesta vinoumasta ja vasemmistolaisen tulkintatavan valtavirtaistumisesta.
Ääriliikkeillä pelottelu ei kuitenkaan perustu vain historialliseen tietämättömyyteen, sillä vastapuolelle on myös edullista, että vastassa ei ole porvarilliset tai liberaalit vaan vaaralliset kiihkoilijat. Tällä narratiivilla pyritään hajottamaan poliittisten vihollisten rivit. Paljon on vasemmalta kuultu miten Petteri Orpon yhteistyö perussuomalaisten kanssa tietää ”sivistysporvarin” kuolemaa. Kuten kuitenkin moni on huomannut, on ”sivistysporvari” vain henkilö, joka kannattaa sosiaalista markkinataloutta ja jättää kaikki aatteelliset huolet vasemmiston hoidettavaksi.
Termillä yritetään hajottaa muodostunutta porvarillista blokkia, sillä tämä muodostelma tietää vasemmistolle ikuista oppositiossa olemista. Sattuneesta syystä vasemmisto yrittää nyt vaikuttaa kansalliseen politiikkaan entistä vahvemmin sekä Brysselin että instituutioiden kautta, joista jälkimmäinen strategia näkyi hyvin nykyisessä oikeusvaltio-polemiikissa. Myös EU-tasolla tulee siten oppositiolle erittäin tärkeäksi, että sivistysporvari pysyy ruodussaan eikä lähde yhteistyöhön ”laitaoikeiston” kanssa.
Kun suomalaiseen politiikkaan palaavat voimat, jotka suoran kritisoivat sosialismia ja woke-ideologiaa sekä uskaltavat leikata keskusvallan sosialisointikoneistosta on ilmiselvää, että oppositiolta alkaa kuulua kitinää siitä miten laitaoikeistolaiset voimat nousevat taas.
Todellisuudessa kuulemme kaikuja porvarillisesta politiikasta, joka on joskus ollut valtavirtaa tässä maassa. Syytökset laitaoikeistolaisuudesta tai äärioikeistolaisuudesta ovat ennen muuta vain merkki siitä, että jotain tehdään oikein.
