Kesän tultua kannattaa pysähtyä matkalla kohti Kilpisjärveä – 20 kilometriä Karesuvannon jälkeen, Maunun ja Luspan kylien välillä. Sieltä alkaa Järämän museoalue, joka on saksalaiset ennen vetäytymistään rakentama Sturmbock-linnoitusketju. Se on kymmenien kilometrien mittainen puolustusrakennelma, joka ulottuu kauas Norjan puolelle Kautokeinoon saakka.
Keskelle Lapin erämaita rakennetun puolustusketjun tarkoitus oli pysäyttää puna-armeija, kun se olisi valtaava Suomen pohjoiset osat. Tilanne Saksan kannalta oli vuoden 1943 kuluessa kääntynyt kohti ennalta arvattavaa loppua: kaikilla rintamilla tapahtuvaa perääntymistä ja tappiota. Edessä oli kaksi sataa tuhatta käsittävän sotajoukon suunniteltu siirto Norjan puolelle ja sieltä kohti etelää.
Puna-armeija antoi aluksi vauhtia saksalaisten perääntymiselle pohjoisen Suomen poikki kohti länttä, mutta lopun hoitivat suomalaiset Ranuan ja Tornion suunnilta alkaen. Valvontakomission johtaja Andrei Zdanov seurasi hotelli Tornista käsin lokakuusta 1944 lähtien suomalaisten kykyä ja aitoa intoa häätää saksalaisia.
Toiveemme oli, ettei perääntyvä armeija olisi ryhtynyt koviin viivytystaisteluihin. Se toteutui, mutta katkeroituneet entiset liittolaiset tuhosivat huomattavan osan pohjoista myös Norjan puolella. Kuten usein valtavien puolustuslinjojen hyödyn kanssa on käynyt, Sturmbock osoittautui liki turhaksi, sillä ei ollut merkittävää roolia muutamaa kahakkaa lukuun ottamatta.
Valtava rakennusprojekti
Sturmbock käsitti syksyllä 1944 valmistuttuaan 12 000 sotilaan mittaisen puolustuslinjan, yli tuhat ajoneuvoa, varusteita ja tuhansia eri rakennelmia. Töitä teki hyvin kirjava joukko saksalaisia sotilaita, ammattimiehiä, pakkotyöhön tuomittuja sekä sotavankeja.
Projekti tarjosi työtä niin ruotsalaisille kuin suomalaisillekin valmistajille: muun muassa Puutalo Oy toimitti suuret määrät asumiseen tarkoitettuja vaneritelttoja, joiden jäljet näkyvät yhä maapohjassa. Aleksi Rikkinen ja Emil Kastehelmi kartoittivat kumppaneineen yli kymmenen sotavankileiriä.
Vankileirien jäännökset ja sijainnit he löysivät arkistokarttojen sekä vanhojen sodan jälkeisten ilmakuvien perusteella. Jo pelkästään lämpimään vuoden aikaan suoritetut etsintä- ja kartoitustyöt antoivat aavistuksen leiriolosuhteista linnoitteiden selusta-alueilla. Sateet, tuuli, paahtava helleilma sekä hyönteisten aiheuttamat vammat iholla kertoivat, miksi sinne joutuminen oli julma rangaistus vangeille kuin myös heitä vallassaan pitävälle sotaväellekin. Talvesta puhumattakaan.
Piikkilangat oli sentään mahdollista ohittaa, mutta sitten nälkiintyneellä vangilla oli edessä kymmenien kilometrien mittainen kuolettava pako. Talvella ajatuskin oli mahdoton. Sturmbockin vankien kuolleisuus oli arvioiden mukaan silti alhaisempi (n. 20 %) verrattuna suomalaisiin sotavankileireihin verrattuna, muualla Saksan rintamilla sotavangeista kuoli liki puolet.
Kesäinenkin Lapin erämaa on vaativa samoilukohde
Paitsi työtä sota-arkeologian parissa tutkijat kuvailevat kirjassaan värikkäästi ähkimistä kevään, kesän ja alkusyksyn Käsivarren ja Kautokeinon Lapin välillä sietämättömissä olosuhteissa. Vettä, sadetta ja kevätlunta on riittävästi, mutta sietämätön hellekään ei saa aina kiittelemään luontoa.
Saksalaisten rakentama on ajan kuluttamaa ja osin kasvillisuuden peittämää. Puurakenteista on hyvin vähän jäljellä. Valokuvin kerrotaan jotakin säilyneen: vankileirien piikkilangat, pylväät, asumukset, muutamat sukset sekä varastojen kattorakennelmat ovat tunnistettavissa. Vaikka saksalaiset valmistautuivat poistumiseensa, paljon vähäarvoista on jätetty. Tarinoiden mukaan he jopa turhaan ja umpimähkään ampumalla kuluttivat raskasta materiaaliaan.
Nyt, liki 80 vuotta Lapin sodan päättymisen jälkeen kulkija saattaa löytää juoksuhautoja, kulkureittejä, metalli- ja puujäänteitä. Suuret piikkilankakerät ruostumisesta huolimatta yhä lojuvat maastossa. Siivoaminen tulisi erittäin kalliiksi, eikä romu suurimmalta osin ole vaaraksikaan. Silti terävä metallijäte voi rikkoa jalkineita tms.
Sturmbockin tutkijat varoittavat erityisesti linnoiterakennelmien etupuolisesta maastosta, jota saksalaiset raivasivat kasvillisuudesta muutaman sadan hehtaarin verran ampuma-alaa saadakseen. Samalla noita rinteitä ja alamaastoa miinoitettiin. Osa on raivattu, mädäntynyt vaarattomaksi tai lymyävät yhä maakerrostumien ja kasvillisuuden peitossa.
Luonto ja aika tekevät työtä tuntureilla samoilevien turvaksi, mutta tekijät varoittelevat. Kerran kumppanukset havaitsivat nuotiossaan kummallista mömmöä – trotyyliähän se oli! Onneksi ei räjähtänyt.
Piekanat dronen kimpussa
Luonto hankaloittaa uteliasta. Etsijät kohtasivat vastoinkäymisiä. Aikainen kesä yllätti lumellaan, maaston painanteet olivat vesikerroksen peitossa, vaeltaminen venyi niin matkan kuin ajankin suhteen liian rasittavaksi. Joskus muonavalinnat tai juomaveden puute yllättivät.
Lapissa kesä merkitsee sietämätöntä hyttys- ja mäkäräishelvettiä, pinna saattaa joutua koetukselle niin, että retkeilijäin keskinäinen sietokyky alkaa rakoilla, kaveri alkaa vaikkapa marmattamaan. Tästä on luettavissa hauskoja kiroilulla ryyditettyjä tilanteita.
Luontokin ryppyilee yllättävissä tilanteissa. Kirjaa tehtiin nykyaikaista tekniikkaa hyväksikäyttäen: satelliitteja hyödyntäen siinä missä dronitkin olivat apuna. Viimeksi mainitun käytöstä oli kerran kuitenkin luovuttava, kun piekanapariskunta päätti häätää omituisen surisijan toimialueeltaan. Niiden fyysisesti kohdatessa joko piekanat tai droni olisivat voineet vahingoittua, tai molemmat.
Aleksi Rikkinen & Emil Kastehelmi: Sturmbock. Tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin. Atena 2022.
