Ei ole yllättävää, että hallituksen leikkauspäätökset ovat herättäneet vastustusta. Olisi outoa mikäli esimerkiksi kansalaisjärjestöt eivät olisi reagoineet niihin kohdistuneisiin leikkauksiin.
Leikkausten hyväksyminen tarkoittaisi nimittäin sitä, että järjestöt myöntävät hyötyneensä verorahojen tuhlaamisesta. On ymmärrettävää, että organisaatiot pitävät omaa toimintaansa tärkeänä ja ovat valmiita vastaanottamaan niin paljon tukea kuin mahdollista. Itse en ainakaan ole kuullut tilanteesta, jossa järjestö olisi kieltäytynyt julkisesta tuesta tai vaatinut sen puolittamista.
Leikkausten uskottava vastustaminen edellyttää kuitenkin näyttöä siitä, että määrärahojen supistamisesta koituu merkittävää yhteiskunnallista haittaa. Leikkaukset tietenkin haittaavat niiden kohteeksi joutuneita organisaatioita, mutta tämä ei ole riittävä peruste vastustaa säästöjä. Organisaation on osoitettava, että heidän toimintansa ei ole turhaa, vaan tärkeää ja tehokasta.
Vahvin vasta-argumentti leikkauksille lienee se, että supistuksista koituvat kustannukset ylittävät niistä aiheutuvat säästöt. Mahdollinen esimerkki voisi olla seksuaalikasvatuksen eliminointi peruskouluissa sikäli kun tämä johtaisi sukupuolitautien, ei-toivottujen raskauksien, aborttien ja koulupudokkuuden lisääntymiseen nuorten keskuudessa. Tällainen leikkaus olisi lyhytnäköinen.
On tyypillistä, että leikkauksia kritisoivat tahot väittävät, että niistä aiheutuu haittaa ja kärsimystä, mutta ilman uskottavaa evidenssiä. Uusimman Haaste-lehden pääkirjoitus tarjoaa tästä hyvän esimerkin.
Kallista puuhastelua
Haaste-lehti on rikoksentorjuntaneuvoston ja oikeusministeriön julkaisu, joka käsittelee kriminaalipolitiikkaa ja rikollisuutta koskevaa tutkimusta. Sen uusimman numeron teemana on kriminaalipoliittiset innovaatiot.
Pääkirjoituksessa esitellään teemanumeron sisältöä ja todetaan: ”Tällä hetkellä järjestöiltä sekä valtio- ja kuntasektoreilta vaaditaan suuria leikkauksia. Tämä vaikeuttaa innovaatioiden kehittämistä, sillä ilman riittävää perusrahoitusta ja hankkeiden jatkuvuutta uusien ideoiden toteuttaminen on mahdotonta.”
Pääkirjoituksen valossa oletin, että lehden numerossa tarjotaan esimerkkejä kriminaalipoliittisista innovaatioista, joiden on todettu vähentävän rikollisuutta kustannustehokkaasti. Kriminologian professorina päätin tutustua asiaan tarkemmin. Halusin selvittää minkälaisia innovaatioita Haaste-lehti pitää ansiokkaina.
Lehden ensimmäinen esimerkki innovatiivisesta rikoksentorjunnasta koskee hanketta ”Älykäs vankila”. Kolmessa vankilassa toteutetun projektin tavoite on pienentää rikosten uusimisriskiä. Älyvankiloissa jokaisessa sellissä on sellipääte, joka mahdollistaa vankien ja henkilökunnan välisen viestimisen. Tämän lisäksi vangin on mahdollista pitää yhteyttä läheisiin ja viranomaisiin videopuheluilla ja sähköpostilla.
Artikkelissa kerrotaan, että ”digitaalisaatio parantaa vankien ja henkilökunnan välistä vuorovaikutusta.” Sinänsä ihan uskottavaa, mutta jutussa ei tarjota mitään näyttöä väitteen tueksi.
Siinä ei kerrota kuinka paljon tai millä tavalla; eikä siinä lainkaan käsitellä digitaalisaation vaikutuksia rikosten uusimiseen – siitä huolimatta että uusimisriskin pienentäminen piti olla hankkeen keskeinen tavoite.
Tutkijan näkökulmasta tämän projektin keskeisin ongelma on se, että se on toteutettu tavalla, joka ei mahdollista vaikutusten arviointia. Jos tarkoituksena on selvittää digitalisaation vaikutuksia, niin olisi kannattanut nojautua asetelmaan, jossa satunnaisesti valituille vangeille olisi tarjottu sellipääte ja muille ei. Tällaisen kokeellisen asetelman puitteissa olisi mahdollista verrata muilta osin samankaltaisia vankeja keskenään ja havaita onko digi-vankien tilanne jotenkin parempi.
Kansainvälisessä kirjallisuudessa tämä on standardi tapa arvioida interventioiden vaikutuksia vankilayhteisöissä. Jostain kumman syystä Suomessa kaihdetaan tätä tieteellisesti vahvinta menetelmää. Kun aikoinaan työskentelin oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa, pyrin edistämään satunnaistettujen koeasetelmien hyödyntämistä rikostorjunnan kehittämisessä, mutta nämä ajatukset kantautuivat kuuroille korville. Nähtävästi tilanne ei ole parantunut 20-vuoden aikana.
Uskottavan evidenssin puute on ongelma, joka koskee kaikkia Haaste-lehden numerossa esiteltyjä innovaatioita. Yksi niistä on joukkueurheiluun perustuva varhaisen tuen malli nimeltaan Icehearts (eli ”Jääsydämet”). Lukijoille kerrotaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) toteuttamasta tutkimuksesta, jossa seurataan viiden Icehearts-joukkueen lasten elämänkulkua sekä koettuja hyötyjä ja vaikutuksia.
THL:n tutkimuksen asetelmassa pistää silmään vertailuryhmän puute ja se, että vaikutuksia arvioidaan osanottajien subjektiivisten kokemusten kautta. Nämä ovat auttamattoman epätieteellisiä valintoja, jotka eivät kykene kertomaan hölkäsen pöläystä kyseisen toimintamallin kyvystä torjua rikollista elämäntapaa. Vai mitä muka kertoo projektin vaikuttavuudesta se, että ”Icehearts-kasvattajien arvioiden mukaan toiminta on kohottanut lasten itsetuntoa”? Lähinnä kai sitä, että projektin työntekijät puoltavat hankkeen jatkamista sen objektiivisista vaikutuksista riippumatta.
Vastuu tuloksista ei kuulu maksajalle
Katson, että tällaisten ”innovaatioiden” edistäminen on verovarojen röyhkeää tuhlaamista. Pidän merkittävänä sosiaalipoliittisena ongelmana sitä, että Suomessa ei vaadita uskottavaa tutkimusasetelmaa kun tarkoituksena on arvioida erilaisten uudistusten tai hankkeiden vaikutuksia. Oletan, että tämä johtuu siitä, että alan tutkijoilta ja erityisesti tutkimusten rahoituksesta vastaavilta viranomaisilta puuttuu riittävä tieteellinen pätevyys.
Kehottaisinkin päättäjiä tutustumaan taloustieteessä jo tapahtuneeseen ns. uskottavuusvallankumoukseen, jotta heille muodostuisi parempi kyky erottaa jyvät akanoista. Ehdotan, että hallitus lakkaa myöntämästä tukea arviointitutkimukselle, josta puuttuu joko satunnainen tai luonnollinen koeasetelma. On yksinkertaisesti tyhmää rahoittaa tutkimusta, joka ei edes periaatteessa kykene vastamaan tiedonintressiin.
Toinen ehdotukseni on, että innovaatioiden rahoitus sidotaan niiden tuloksiin. Uskon, että tämä parantaisi niiden laatua. Sen sijaan, että hallitus rahoittaa tuulesta temmattuja hankkeita arvauspohjalta, siirretään vastuu tuloksista innovaattoreille. Rahoittaja voisi kilpailuttaa tiettyyn sosiaaliseen ongelmaan keskittyviä hankkeita, antaa hieman avustusta, mutta palkita projekti kokonaan vasta sen jälkeen kun se on tuottanut mitä on luvannut, eli esimerkiksi alentanut rikosten määrää. Tällaisen mekanismin kautta THL ja muut tutkimusorganisaatiot keskittyisivät kehittämään hankkeita, joilla on suuri todennäköisyys tuottaa positiivisia tuloksia.
Jos tämä ajatus kuulostaa utopistiselta niin kannattaa tutustua organisaatioon nimeltään Arnold Ventures, joka lienee Yhdysvaltain suurin kriminaalipoliittisia innovaatioita tukeva säätiö. He ovat jo ryhtyneet kokeilemaan mallia, jossa hankkeen rahoitus on sidottu sen vaikutuksiin. Arnold Ventures muuten tukee ainoastaan sellaisia hankkeita, joiden tutkimusasetelma nojautuu vahvaan ja uskottavaan koeasetelmaan. Kannattaa kokeilla myös Suomessa. Puuhastelun aika on ohi!
