Syksyn korvalla poikkesin vielä viimeistä kertaa kesämökillä. Etsiskelin lukemista työhuoneeni hyllyiltä, jonne olen runsaan vuosikymmenen aikana onnistunut hankkimaan kohtalaisen tasokkaan käsikirjaston. Hyppysiini sattui hiljattain kuolleen brittiläisen konservatiivifilosofin Sir Roger Scrutonin lehtijuttujen ja kolumnien kokoelma Against the Tide (2022), jonka hämärästi muistin ostaneeni mutta jota en koskaan ollut lukenut.
Teoksen sisällysluetteloa silmäillessäni huomio kiinnittyi välittömästi Forbes-lehdessä julkaistuun kolumniin ”The Wrong Way to Treat President Putin”, joka on kirjoitettu Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014. Tekstissään Scruton ilkkuu länsimaisten poliitikkojen ja eurobyrokraattien hölmöydelle heidän kuvitellessaan, että nyky-Venäjää johtava mafiapomojen kopla olisi pysäytettävissä kosmeettisilla ”sanktioilla”.
Venäläiseliitti ei kenties pääse enää yhtä helposti Toscanan-huviloilleen, jokunen nimekäs jalkapallojoukkue ajautuu rahoitusvaikeuksiin ja rakastajattaret viruvat eurooppalaisissa luksushotelleissa tyhjän panttina. Mutta usko siihen, että tällaisilla toimilla on vähäisintäkään vaikutusta Venäjän ekspansiiviseen ulkopolitiikkaan, on Scrutonin mukaan käsittämättömiin mittasuhteisiin kasvanutta naiiviutta.
Nyt, kymmenen vuotta kolumnin kirjoittamisen jälkeen, Scrutonin sanoja voi pitää lähes profeetallisina. Itse asiassa voi jopa väittää, että länsivaltojen heiveröinen ja pinnalliseksi jäänyt sanktiopolitiikka itse asiassa rohkaisi Putinia helmikuussa 2022 aloittamaan täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainaan.
Länsijohtajien sinisilmäisyys perustui ennen kaikkea kyvyttömyyteen nähdä rehellisesti putinistisen kleptokratian poliittista todellisuutta. Scrutonin mukaan Neuvostoliiton romahtaminen ei lopultakaan muuttanut maassa mitään olennaista. Vanha nomenklatuura keksi itsensä nopeasti uudestaan kansallisomaisuutta ryöstävinä oligarkkeina, jotka suostuivat lännen iloksi hetken ajan näyttelemään demokratiaa. Naamiot vaihtuivat, mutta niiden takana jyskytti sama vanha koneisto, vaikka harva sitä huomasi tai halusi huomata.
Me suomalaiset olemme vuosikymmenien ajan halunneet uskotella itsellemme ja maailmalle, että me olemme pitkän linjan Venäjä-kuiskaajia, jotka ymmärrämme itänaapurin olemusta ja pyrkimyksiä muuta maailmaa paremmin. Ukrainan sota on kuitenkin osoittanut, että esimerkiksi avoimesti Venäjä-kriittisillä Baltian mailla on ollut paljon realistisempi kuva itänaapuristaan. EU-eliitti uskoi aivan liian naiivisti, että molempia osapuolia hyödyttävä energiakauppa pitäisi Vladimir Putinin aisoissa. Nyt Länsi-Euroopan talousmahdit joutuvat huomaamaan, miten kalliiksi halpa maakaasu lopulta tuli.
Presidentti Putinin sotapolitiikkaa kritisoitaessa on kuitenkin ymmärrettävä, että nyky-Venäjän yhteiskunnalliset ongelmat ulottuvat paljon Putinin autoritaarista henkilöhahmoa laajemmalle ja ennen kaikkea syvemmälle. Venäläinen emigranttikirjailija Mihail Šiškin esittää hienossa Sota vai rauha -esseeteoksessaan (2023), että hänen synnyinmaansa ongelmat juontuvat jo mongolivalloitusten ajalta eli 1200-luvulta.
Šiškinin mukaan tuolloin venäläiseen yhteiskuntaan vakiintui asetelma, jossa kaikki epäilevät kaikkia ja valtiovalta kohtele kansalaisiaan miehittäjän tavoin. Hän puhuu Moskovan ”vallan vertikaalista”, jota määrittää selkeä periaate: potki alaspäin, kumarra ylöspäin. Vallan verikaalissa jokainen taso voi mielivaltaisesti alistaa ja riistää alapuolellaan olevia, ja ainoa, mikä estää järjestelmää sortumasta täydeksi anarkiaksi on pyramidin huipulla rautaisella otteella hallitseva tsaari, jota kaikkien on lopulta kumarrettava.
Teoksessaan Šiškin teroittaa toistuvasti, että länsimaiseen liberaaliin ja demokraattiseen systeemiin ehdollistuneet johtajat ja asiantuntijat eivät kykene ymmärtämään Venäjää. Kun Putin valehtelee länsimaisille diplomaateille ja valtionjohtajille päin näköä, hän tietää heidän tietävän, että hän valehtelee, ja nauttii aiheuttamastaan hämmennyksestä. Kaikki Venäjällä tietävät tsaarin valehtelevan, mutta vuosisatainen itsevaltainen siedätyshoito on koulinut heidät elämään institutionaalisille epätotuuksille perustuvassa järjestelmässä.
Tämän vuoksi pelkkä tsaarin vaihtaminen ei viime kädessä muuta mitään. On lapsellista ajatella, että Ukrainan sota loppuisi, jos vain Putinista jollakin keinolla päästäisiin eroon. Putin ei luonut autoritaarista systeemiä vaan autoritaarinen systeemi synnytti Putinin. Jotta Venäjä pääsisi eroon menneisyytensä synkästä kummituksista, sen pitäisi ensin pystyä kohtaamaan niin kuin Sajsa teki toisen maailmansodan jälkeen.
Ennen Ukrainan sotaa kovin moni halusi uskoa, että Venäjä oli muuttunut tai muuttumassa tai että vähintäänkin taloudellinen hyöty pitäisivät haukkuvan koiran tonttinsa sisäpuolella. Scrutonin ja Šiškinin kaltaiset pahanilmanlinnut sysättiin marginaaliin, ja heidän varoituksensa kaikuivat kuuroille korville. Nyt tiedämme, että se oli katastrofaalinen virhe, josta Ukraina parhaillaan maksaa verellään.
Entä mikä on Venäjän tulevaisuus? Scruton päätyy analyysissään synkkään johtopäätökseen. Venäjän hallinto suostuu elämään sovussa lännen kanssa vain, jos se sattuu palvelemaan heidän itsekkäistä intressejään. Ja juuri nyt rauha ei selvästikään palvele.
Mihail Šiškin on kiinnostavalla tavalla sekä pessimistinen että optimistinen. Pessimistinen siksi, että Putinin Venäjä rientää hänen mukaansa parhaillaan kovaa vauhtia kohti hautaansa. Optimistinen siksi, että hänen nähdäkseen vain täydellinen romahtaminen voi antaa Venäjän kansalle mahdollisuuden hylätä mielivaltainen vallan vertikaali ja alkaa rakentaa aitoa kansalaisyhteiskuntaa.
Kaikki saattaa siis Venäjällä mennä vielä merkittävästi huonompaan suuntaan ennen kuin käännös parempaan tapahtuu.
