Arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelema Katajanokan uusrenessanssiluomus täyttää 125 vuotta. Tietokirjailija, taiteen maisteri Iris Helkaman kokoama teos kuvaa perin pohjin taloyhtiön ja sen kahdeksan arvoasunnon historiaa. Enen on taloyhtiö Satamakatu 2:n ja Rahapajankatu 5:n muodostamassa kulmassa, johon ei monella olisi asiaa ilman tätä kirjaa.
Mitkään narsistiset nousukkaat eivät ole tässä leveilemässä: loistohuoneistojen kuvauksia, yksityiskohtia vailla henkilöitävissä olevia omistajia. Toki joitakin taloyhtiön nykyisistä asukkaista tulee ilmi, mutta herkullisimmat tarinat liittyvät jo aikansa ja talon jättäneisiin.
Kirja mainitsee kahdeksassa talon asunnossa asuvista vain kolme: Enenin hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Saareksen, antiikki-ja taidekirjakustantaja Antti Eerikäisen sekä Svenska litteratursällskapet i Finland eläkkeellä oleva toimitusjohtaja Henry Wiklundin.
Rauno Träskelinin valokuvat päästävät lukijan yksityiskoteihin vailla vertaa. Vaikka rakennus on kokenut kovia, sen vaalimiseen on käytetty paljon aikaa ja vaivaa.
Enen (suomeksi Kataja) kohosi paikalleen jo ennen kuin Katajanokka rakentui kunnon kaupunginosaksi. Krimin sodan yhteydessä tuhoutuneen Bomarsundin linnoituksen punatiilistä rakennettu Uspenskin katedraali oli ylväänä maamerkkinä jo olemassa.
Sen Eteläsataman puolelle kohosi samana vuonna 1897 kuin Enen, Theodor Höijerin Norrménin ”linna”. Viimeksi mainittu purettiin 1960-luvun joukkohulluudessa, ja tilalle rakennettiin Alvar Aallon ”Helsingin rumin”, Enson laatikko. Aivan saman kohtalon olisi kokenut Höijerin suunnittelema Hotelli Kämp, jonka KOP olisi halunnut purkaa – onneksi kaupunkilaisten vastustus ehti kasvaa kyllin suureksi.
Röttelöistä kasvoi ylpeyden aihe
Satamakatu 2 rakentui, ja se toimi yhtenä Katajanokan rakentumisen ratkaisuaskeleena. Kaupunki oli huomaava, että sen oli viisasta kaavoittaa lähialueet. Niinpä Uspenskin katedraalin ympäristöä alettiin tarmokkaasti kaavoittaa aina lääninvankilan muureille saakka: yhteensä kahdeksan korttelia, joissa oli 48 tonttia. Korttelit nimettiin Suomen puuston mukaan.
Samaan aikaan kaupunki hyödynsi Katajanokan satamaa tuomalla sinne junaradan Helsingin eteläisen niemen ympäri. Kuhina alkoi koetella asujaimiston rauhaa, mikä jatkuu tänäkin päivänä. Jätkäsaaren, Hernesaaren ja itäistenkin tekorantojen, Katajanokan ongelma on liikenne.
Elitistisistä piirteistään huolimatta Enenillä on ollut omat synkät aikansa. Talven 1944 terroripommituksissa talon ikkunat särkyivät miltei kaikki. Vaikka täysosumasta ei ollut kyse, talo kärsi vaurioita. Sotien jälkeiset vuosikymmenet koettelivat myös yhtiön kuntoa, kun asuntoihin otettiin alivuokralaisia, jotka eivät tunteneet kiinteistöä omakseen.
Viimeisen päälle
Enen oli valmistuttuaan 1897 varustettu modernein teknisin keksinnöin. Kaikki kahdeksan noin 300 neliöistä asuinhuoneistoa varustettiin aikakautensa mukavuuksin: vesi, sähkö, kaasuvalo ja puhelin. Osakkaiden joukko edusti vauraita helsinkiläisiä, rahasta ei ollut pulaa. Keittiön portaissa oli muun muassa halkojen nostoon tarkoitettu vinssi, hissi kuului herrasväen portaikon varusteisiin.
Ympärillä vallinnut Katajanokalle silloin tyypillinen röttelötunnelma sai väistyä. Enen koristeltiin ja varusteltiin parhaalla ammattitaidolla ja kestävin materiaalein. Esimerkiksi Enenin alkuperäiset putket vuodelta 1897 palvelivat aina vuoteen 2003 saakka!
Vuonna 1904 vesikäymälät alkoivat yleistyä. Aluksi viemärit olivat sekaviemäreitä, kaikki laskettiin putkia myöten mereen. Herrasväellä oli sisäkäymälät ja palvelusväellä pihanperällä ns. latriinit. Jätevesien puhdistamiseen siirryttiin aikanaan.
Asukkaina tunnettuja kansalaisia
Suurimmalta osaltaan vuosisadan takaisen asukasluettelon nimet eivät tänään paljoa kerro. Joukko koostui rahoitusalan osaajista, varakkaista perillisistä ja sivistyneistön edustajista. Yhtiön perustamisen käynnisti aktivistiruotsinkielinen Elias Öhman, tuleva Helsingin pormestari ja koulujen suomalaistamisen kiivas vastustaja. Hänen hengenheimolaisensa Axel Lille oli Nya Pressenin päätoimittaja, liberaali vaan ei liberaali kielikysymyksissä.
Vähitellen asujaimista alkoi saada myös suomen kielisiä, joskin hitaasti. Monet toimivat aatelin edustajina valtiopäivillä, kuten lintumaalarisukuun kuulunut Ferdinand von Wright, jonka poika Tor avioitui talon asukkaan tyttären kanssa, ja näin päivävalon sai akateemikko Georg Henrik von Wright.
Kun pormestari Öhman oli kuollut, perheen huoneisto siirtyi psykiatri ja oikeuslääketieteen professori Ernst Ehrnroothille. Hänen opetuksensa oli: ”Muistakaa antaa lapsille lasi viiniä. Elleivät he opi juomaan viiniä nuorina, heistä tulee juoppoja vanhoina”.
Isä Ehrnrooth vastusti kieltolakia. Tämän kolmesta pojasta oli kasvava sotilaita, yhdestä jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth, joka on muistellut sisällissodan raakuuksia Katajanokan kotimaisemissa. Hän löysi kotitalonsa edustalta venäläismatruusien surmaaman upseerin ja kuuli punaisten jäihin survomien upseerien avunhuutoja.
Ernst-isän kerrotaan sorauttaneen aivan samalla tavalla ärrää kuin poikansa Adolf (jota monet imitaattorit matkivat aikoinaan). Professori-isä joutui patologina käsittelemään murhatun ministeri Heikki Ritavuoren ja syntistä salonkia pitäneen, myös murhatun rouva Minna Craucherin ruumiit. Viimeksi mainitulle hän oli ennen ensimmäistä veitsen viiltoa sorauttanut: ”Pardon madame.”
Iris Helkama (toim.): Aikamatka Katajanokalla, Enen, Satamakatu 2. SKS 2022.
