Agatha Christie ei ollut etäinen rikosten mielikuvituskyhäilijä, vaan hänellä oli jo nuoruudesta lähtien vankka kokemus, mitä pahaa ihminen voi tahallisesti tai tahattomasti toiselle aiheuttaa. Toimiessaan ensimmäisen maailmansodan aikana sairaanhoitajana Christie näki oikeastaan jo tarpeeksi paljon, mutta ollessaan apteekissa farmaseuttina hänen onnistui saamaan tulevaa rikoskirjailuaan ajatellen kylliksi. Tarvittiin vain mielikuvitusta, intoa kirjoittaa ja tiedon jatkuvaa hankintaa.
Agatha Christie työsti yli 60 dekkaria, joista monista tehtiin teatterinäytelmiä, tv-sarjoja ja elokuvia. Hänet luokitellaan maailman suosituimpien kirjantekijöiden joukkoon siten, että William Shakespeare ja Raamattu sentään voittavat painosmäärissä – toistaiseksi. Työ sairaalassa ja apteekissa opasti hänet vammojen ja myrkkyjen maailmaan. Tiedotusvälineet tarjosivat loputtomasti erinomaisia yllykkeitä tarinoiden aiheiksi.
Kun ensimmäiset kirjat olivat ilmestyneet, hän liittyi oitis ”alan” yhdistykseen The Detection Clubiin, jonne naisetkin olivat jo 1900-luvun alussa. Sen jäsenet vannoivat valansa käsi Eric-pääkallon päällä. Porukka koostui etsiväromaanien kirjoittajista, ja klubi järjesti illallistapaamisia. Puheenaiheet taisivat olla varsin ”mielenkiintoisia”.
Agatha saa arvosanan erinomainen
Tämän kertainen Agatha-tutkielma ei ole kirjallisuuden esteetikon, vaan murhien aihemaailmaan ammatikseen perehtyneen tutkijan tekemä. Carla Valentine innostui ammattiinsa alkujaan Christien kirjojen houkuttelemana. Hän on toiminut patologina ja Lontoon patologisen museon kuraattorina – siis kirjaimellisesti patologinen tapaus. Hän on perehtynyt aiheeseen hautaustoimistossa vainajien käsittelijänä sekä kuolemansyytutkijana.
Kirjoittajan pohjatiedot ovat perusteelliset, kun hän ryhtyy selvittämään Hercule Poirotin ja Neiti Marplen murharatkaisujen taustalla olevan mysteerimaailman uskottavuutta. Ja hyvät arvosanat Agatha Christie saa. Tämä oli perehtynyt väkivallan ja murhaamisen tapoihin ja niiden selvittämisen kokemustietoon huolellisesti, huomautuksia tiedollisesta osaamattomuudesta emme saa luettavaksemme.
Carla Valentine on perinpohjainen Christie analyysissään, että luettelee kaikki tämän romaaninsa vuodesta 1920 aina vuoteen 1975 saakka: eritellen rikosten tekotavat yksitellen niin aseet kuin menetelmätkin. Yleisimmin murhat on tehty ampuma-aseella, iskulla päähän, myrkyttämällä, kurkun viiltämisellä, osa monella muullakin tavalla.
Mikäli mennään yksilökohtaisiin lukukokemuksiin tai Agatha-tv-sarjojen seuraamisiin, niissä monia häiritsee tarinan alussa tapahtuvaa murhaa seuraavat useat jatkomurhat. Tässä – jos vain tässä – Christielle olisi tehnyt mieli ehdottaa: jätä tapaus yhteen murhaan, älä jatka seuraavalla ja sitä seuraavalla. Ne kärsivät inflaation.
Oppikirja murhaamisesta kiinnostuneille?
Carla Valentine kertaa yksityiskohtaista tietoutta Agathan tuotannosta. Samalla hän esittelee rikostutkinnan kehityksen historiaa niin seikkaperäisesti, että lukijaa alkaa hermostuttaa. Tämänhän avulla tietynlaisten merkillisten ihmisten mielissä alkaa syntyä halu harkita murhaamisen käyttökelpoisuutta kohtaamiensa hankalien ihmisten harventamisessa, esimerkiksi tohtori Thomaksen tapaan Neiti Pinkertonin salaisuudessa:
”Se on todella helppoa”, sanoi tohtori Thomas.
”Mikä on helppoa?”
”Murhaaminen ilman kiinni joutumista.”
Hän hymyili jälleen – valloittavaa, poikamaista hymyä.
Eli legenda täydellisestä murhasta, se ei Christien romaaneissa kuitenkaan toteudu, vaan teon jäljet paljastuvat vähitellen, ja tutkijain viisaus aina voittaa. Syyllinen saatetaan vastuuseen, ja lukija saattaa huokaista helpotuksesta, vaikka ei olisi itse arvannutkaan syyllistä. Kirjojen yleinen opetus on; rikos ei kannata, vaikka todellinen elämä kertookin usein toista.
Poliiseja käy välillä sääliksi
Olipa kyseessä päähenkilönä Hercule Poirot tai Neiti Marple, heidän sitkeä halunsa selvittää murhia turhauttaa liki aina virallisesti tutkintavastuussa olevan poliisimiehen. Tämä saa välillä suorastaan loukkaavia muotoja, kun vaikkapa heiveröinen ja hiljainen Neiti Marple kykenee peittoamaan äkkinäisiä johtopäätöksiä tekevän poliisin. Sama asetelma oli luettavissa myös Atrhur Conan Doylen Sherlock Holmes -rikosromaaneista. Niissä turhautuu tavantakaa Scotland Yardin etsivä Japp.
Christien The Adventure on the Italian Nobleman -teoksessa Hercule Poirot turhauttaa puolestaan etsivä Hastingsin manailemaan:
”Poirot on oikeassa. Hän on aina oikeassa”.
Belgialainen etsivä ja hänen kuuluisat harmaat aivosolunsa havaitsevat sitkeydellä tarkemmin kuin virallinen murhatutkija. Yksityiskohdat selviävät vähitellen, todistajien välillä vallitsee faktojen epäselvä viidakko, joka lukijan riemuksi aina välillä selviää, kunnes vyyhti johtaa seuraaviin johtopäätöksiin. Christien taito hämätä lukijaa on riemastuttava.
Murhakirjojen rikostutkinnan historian ja nykykäytännön tunteva Carla Valentine antaa Christielle arvosanan erinomainen. Käytännön työ menneisyydessä pätevöitti ja teki Poirot- ja Marple -romaaneista pelottavan tarkkoja, suoranaisia oppikirjoja.
Carla Valentine: Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin. Minerva 2023.
