Historiantutkija, FT Tuomas Tepora ei ole kirjoittanut uutta Mannerheim-elämäkertaa, vaan hän käsittelee marsalkkaan liittyvää henkilökulttia ja myyttejä.
C.G.E. Mannerheimin henkilökuva muuttui yhteiskunnan muuttuessa, vuosituhannen vaihteessa hän oli valtiomiehen ja sotasankarin ohella niin epäonnistunut aviomies ja isä kuin suuri gastronomi. Mannerheim-hahmo on ollut pitkään myös kaupallinen tunnus, jolla on myyty monenlaisia tuotteita, kuten alkoholia ja vaikkapa pelikortteja.
Itsenäistymisen jälkeisinä vuosina nimistöä puhdistettiin venäläisestä perinnöstä, jolloin myös monen kadun nimi vaihdettiin. Samalla paikallispäättäjät halusivat antaa suosionosoituksen valkoiselle kenraalille, joten pian monessa kaupungissa saattoi kävellä Mannerheimintietä -tai katua pitkin.
Helsingissä ajatus Helsingin sisääntuloväylän nimen muuttamisesta Mannerheimintieksi tuli esille jo 1920-luvulla ja siihen palattiin kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin ehdotettiin Helsingin Turuntien sekä läntisen ja Itäisen Heikinkadun nimen vaihtamisesta. Helsingin kaupunginvaltuusto toteutti muutoksen Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1942.
Sotavuosina muuallakin Suomessa marsalkan kunniaksi nimettiin useita katuja. Viipurin kaupunginvaltuusto kunnioitti sotamarsalkkaa näyttävästi syyskuussa 1941 nimeämällä keskeisen Karjalankadun Mannerheiminkaduksi kaupungin takaisinvaltauksen takia. Naantali puolestaan muutti pääväylä Aleksanterinkadun Mannerheiminkaduksi kesällä 1943.
Maansuru
Mannerheimin hautajaiset helmikuussa 1951 olivat tilaisuus, jollaista ei Suomessa ollut aiemmin järjestetty tai koettu.
Mannerheimin hahmoon liittyi paljon 1900-luvun historian tapahtumia ja suuria kollektiivisia muistoja. Ihmiset jakoivat tunteen yhden aikakauden päättymisestä. Marsalkan surusaattue Suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle keräsi paikalle noin 100 000 kansalaista. Helsingissä oli suruliputus ja sitä suositeltiin myös muualla maassa, kirkonkellot soivat kaikkialla. Koko tilaisuus radioitiin suorana lähetyksenä koko maahan.
Arvostus sodan ajan ylipäällikköä kohtaan lienee yhdistänyt valtaosaa kansakunnasta, vaikka tunteet häntä kohtaan saattoivat olla ristiriitaisia. Laitavasemmiston äänenkannattajat muistuttivat, ettei surujuhla välttämättä herättänyt kunnioitusta koko kansassa.
Suomen Kommunistisen Puolueen puoluetoimikunnan julkilausuman mukaan Mannerheimista kuorittiin kansanystävää ja suurta humanistia, vaikka tämä oli nuorempana palvellut Suomen sortajaa eli Venäjän tsaaria ja oli tämän jälkeen vastuussa kymmenistä tuhansista punauhreista.
Ratsastajapatsaan pitkä tie
Mannerheim keräsi ihailua laajoista piireistä, mutta häntä kuvaavien muistomerkkihankkeiden toteutus oli hidasta. Mannerheim-patsaita pystytettiin eri puolille Suomea, mutta Helsingin ratsastajapatsas on kiistämättä tunnetuin.
Pääkaupungin Mannerheim-patsaan juuret voi sijoittaa 1920-luvun loppuun, jolloin liikemies Julius Polin lahjoitti alkupääoman hankkeelle. Lisätuulta projekti 1930-luvun lopulla, jolloin perustettiin patsaskomitea, joka järjesti kansalaiskeräyksen.
Toisen maailmansodan alkuun mennessä keräys oli tuottanut hyvin, mutta summa ei vielä riittänyt. Lisäksi sodan jälkeinen ilmapiiri muutti Mannerheimin asennetta ja hän toivoi, ettei patsashanketta jatkettaisi hänen elinaikanaan.
Marsalkan kuolema avasi välittömästi tien patsashankkeen uudelle virittämiselle. Uusi kansalaiskeräys oli todella massiivinen operaatio, jossa saatiin lahjoituksia 600 000 kansalaiselta ja 100 000 yhteisöltä ja yritykseltä.
Patsaan sijoituspaikka aiheutti laajaa keskustelua, monet lehdet järjestivät yleisöäänestyksiä. Vuonna 1952 laajemmin esillä oli seitsemän ehdotusta: Presidentinlinnan edusta, Ritarihuoneen puistikko, Tähtitorninmäen puisto, Erottajan aukio, Eduskuntatalon edusta ja Kansallismuseon edusta.
Yksi mielenkiintoinen ajatus oli myös pystyttää ratsastajapatsas jonkin vanhan patsaan tilalle, kuten Senaatintorin Aleksanteri II:n tai Kolmen sepän patsaan tilalle. SKDL:n pää-äänenkannattaja Vapaa Sana irvaili käytyä keskustelua ja ehdotti patsasta pyörille, jotta sen paikkaa saattoi tarpeen tullen muuttaa. Patsaan sijoituspaikaksi valittiin lopulta Postitalon edusta, joka liittyi Mannerheimin saapumiseen Helsinkiin toukokuun voitonparaatissa 1918.
Ensimmäinen kuvanveistokilpailu julistettiin joulukuussa 1952, ja se päättyi Mannerheimin kuoleman kolmantena vuosipäivänä tammikuussa 1954. Tepora arvioi, että vuosittain vietetyt marsalkan kuoleman vuosipäivät olivat patsastoimikunnan tapa rakentaa henkilökulttia. Ensimmäinen kilpailu ei tuottanut tulosta, mutta toisessa kilpailussa voittajaksi selviytyi kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen ehdotus.
Suuria poliittisia intohimoja herättäneen veistoksen lopulliseen suunnitteluun, valamiseen ja lopulta pystyttämiseen kului noin viisi vuotta. Patsas paljastettiin juhlavin menoin kesäkuussa 1960 ja paikalla oli noin 50 000 ihmistä.
Tuomas Tepora: Sankari ja antisankari. Mannerheim-kultin pitkä vuosisata. 300 sivua. Gaudeamus Oy.
