Metsätyömies ja sittemmin sotilas Vilho Tahvanainen julkaisi 1970-luvulla kirjan Erikoistehtävä, joka kuvasi hänen toimintaansa vuosina 1932-1945 C.G.E Mannerheimin ja Josif Stalinin salaisten viestien välittäjänä. Osa lukijakunnasta piti tarinaa uskottavana, osa mielikuvituksen tuotteena. Kirjaa pidettiin arveluttavana, jopa haitallisenakin niin, ettei siitä Akateeminen Kustannusliike ottanut koskaan lisäpainosta.
Tuntuu siltä, että niin kustantaja kuin tekijän perikuntakin yhä häpeäisivät tätä mielikuvitustarinaksi leimattua teosta. Arto Koskinen ei ole saanut yhteydenottoistaan huolimatta kysymyksilleen vastausta. Ehkä oikeudenomistajat ovat lopen kyllästyneitä. Täysin turhaan.
Tahvanaisen kuoltua tämän leski poltti tiettävästi suuren määrän jälkeen jäänyttä materiaalia, mutta osan niistä säilöi ristiriitaisen vastaanoton omilla sotahistoriikeillaan saanut Erkki Hautamäki.
Tahvanaisen seikkailukertomus ja sotahistoria antavat mahdollisuuden pohtia sen Mannerheim-Stalin -teorian todenperäisyyttä. Esimerkiksi: miksi Suomi ei katkaissut Muurmannin rataa, osallistunut tehokkaasti Leningradin tuhoamiseen, miksi hyökkäys pysäytettiin Karjalan Kannaksella? Miksi Stalin antoi Mannerheimille synninpäästön (hänen sallittiin poistua maasta vailla seuraamuksia)? Suomessa ei toteutettu Winston Churchillin suosittelemia satunnaisia teloituksia.
Arto Koskinen on lukenut Tahvanaisen kirjan kuin piru Raamatun, tehnyt siitä podcastsarjan Mannerheimin agentti ja päätyy epäuskoon. Tahvanaisen tarina oli taitavasti rakennettu, joidenkin mielestä uskottava mutta tarkkaan tutkittaessa sen monet yksityiskohdat hataria.
Todistusaineisto sisältää kummallisia tietoaukkoja. Jopa Tahvanaisen oma sotien jälkeinen henkilöhistoria kertoo, että hänellä oli syitä henkilökohtaiseen krooniseen katkeruuteen eläkeasiassaan armeijaa kohtaan. Olisiko siinä motiivi kirjan tekoon? Toisaalta: ei Tahvanaisen kertomus ole loukkaus, eikä toimi Mannerheimin solvaamisena.
Romaania ei syytä kaikessa uskoa
Jos Tahvanainen olisi nimennyt kirjansa romaaniksi eikä vannonut sen puolesta niin kiihkeästi, se olisi noteerattu varmasti toisin. Nyt, puoli vuosisataa sen ilmestymisen jälkeen Arto Koskinen käy kirjan tarinan kimppuun yksityiskohtia myöten.
Mannerheim-Stalin -tarina on osiltaan hatara, epäuskottavakin. Olisiko voinut olla mahdollista, että Tahvanainen kuljeksii Mannerheimin ja presidenttiemme juttusilla? Ei. Moni kustantaja ei tarinaa uskonut, vaan ehdotti sen muokkaamista vakoilukertomukseksi.
Myös pienet yksityiskohdat lisäävät todistustaakkaa: ei kirjallisia dokumentteja, ei P. E. Svinhufvudin kirjoittamaa henkilökorttia. Ei nimeä mainittujen matkustusvälineiden, hotellien tai maamme avainhenkilöiden päiväkirjoissa, eikä yksityiskohtaisia kuvauksia radio- yms. laitteista.
Tiedän, että seuraava vertaus tarjoaa mittasuhteiltaan kohtuuttoman asetelman. Entä jos Mika Waltari olisi väittänyt romaaniensa olevan täyttä totta? Tuossa tapauksessa hän olisi saanut kimppuunsa alan asiantuntijat, jotka jokainen olisivat olleet haukkana pienimpienkin yksityiskohtien kimpussa.
Kaikesta huolimatta: Stalinin Suomea kohtaan osoittama ”lempeys” panee miettimään. Hän kunnioitti Mannerheimia, mikä tuli ilmi vuonna 1945, kun kommunistipitoinen valtuuskunta vieraili Kremlissä. SKDL:n kansanedustaja ja ministeri Johan Helo pyyteli anteeksi maamme Neuvostoliiton vastaista taistelua, johon Stalin oli vastannut:
”Älkää te suomalaiset aiheetta halventako armeijaanne. Me, jos ketkään, tiedämme omasta kokemuksestamme, että teidän pieni armeijanne on pystynyt sellaisiin suorituksiin, että jos eräissä paljon suuremmissa armeijoissa olisi ollut samanlainen henki ja johto…. maailma olisi säästynyt suurilta hävityksiltä. Teillä suomalaisilla on marsalkka Mannerheimissa suuri ja realistinen sodanjohtaja, jolla on ammattisotilaalle harvinaiset poikkeukselliset valtiomiehen ominaisuudet”.
Tuo Stalinin lausuma oli yksi esimerkki hänen suhtautumisestaan Suomea kohtaan. Vanhan hokeman mukaan Venäjä ja sen välivaiheet kunnioittavat vain kovuutta. Stalin pani kotikommunistiemme vallankumoushankkeet jäihin ja pakotti nämä keskittymään itsensä viihdyttämiseen.
Entä jos…
Arto Koskinen tutkailee Vilho Tahvanaisen teosta kuin vastaväittäjä tälle tutkijan esille tuomaa väitöskirjaa: missä se osuu kohdalleen, missä sen tutkimustapa ja tulokset ontuvat. Eli, jos Tahvanainen olisi julkaissut jännittävän agenttitarinan ilman sen vannomista todeksi?
Teos olisi varmasti saanut omana aikanaan sille soveltuvamman vastaanoton. Vertaisin sitä tämän päivän suosittuun agenttikirjallisuuteen. Siihen vastaa Arto Koskisen loppukaneetti:
”Mitä olisi tapahtunut, jos Tahvanainen olisi alusta alkaen lähtenyt tarjoamaan Erikoistehtävä-teostaan fiktiivisenä teoksena? Mitä hän olisi menettänyt tai mitä hän olisi voinut saavuttaa? Ainakin hän olisi voinut jättää arvostelijat rauhassa keskittymään kerrontaan, sen muotoon ja kenties keskenään arvuuttelemaan, kuinka selkeästi fiktiivinen tarina leikittelee todellisuuden kanssa. Tarina olisi edelleenkin ollut kiinnostava, jopa koskettava. Fantasiamainen.”
Arto Koskinen: Marskin kuriiri. Mannerheimin asiamiehen mysteeri. Atena 2024.
