Marine Le Penin ilmoitus lähteä ehdolle Ranskan presidentinvaaleihin päätti kuukausia jatkuneen spekulaation Kansallisen liittouman nykyisen johtajan ja gallupsuosikki Jordan Bardellan mahdollisesta ehdokkuudesta. Bardellan aika voi tulla myöhemmin — jos tulee. Politiikassa suosion ja uskottavuuden säilyttäminen ei ole helppoa.
Muut ehdokkuutensa jo varmistaneet poliitikot saavat keväällä vastaansa vaikeamman ja huomattavasti kokeneemman kilpailijan. Toisin kuin Bardellaa, Le Peniä ei voida arvostella ammatin, työkokemuksen, koulutuksen tai perhetaustan puutteesta. Juuri näihin seikkoihin kilpailijat olivat pitkään kiinnittäneet huomiota Bardellaa arvostellessaan.
Le Pen ehti jo tuoreessa haastattelussa luvata Bardellalle pääministerin salkun, jos hänet valitaan ensi toukokuussa presidentiksi. Näin avointa poliittista peliä on nähty Ranskan poliittisessa historiassa harvoin. Se kertoo myös Kansallisen liittouman vahvasta uskosta vaalivoittoon.
Le Penin tapauksessa kiinnostavaa on ollut myös se, miten vähän pitkään jatkunut oikeusprosessi on toistaiseksi vaikuttanut hänen suosioonsa. Hänen voitontahtoaan kuvaa sekin, ettei hän tyydy vetoomustuomioistuimen päätökseen, vaan aikoo viedä asian korkeimpaan oikeuteen.
Syytökset alkoivat heti
Marine Le Penin ehdokkuus kirvoitti heti kritiikkiä kilpailijoilta. Keskustaliberaalin Renessanssi-puolueen ehdokas, entinen pääministeri Gabriel Attal, vetosi poliitikkojen moraalin, nuhteettomuuden ja rehellisyyden puolesta. Hänen mukaansa niiden tulisi olla politiikan keskeisiä arvoja. Attalin viesti oli suunnattu myös vasemmistoon, kun hän totesi, että ”äärimmäisyyksien edessä Renessanssi-puolueen on tarjottava toivon ja syvällisen muutoksen tie”.
Attalin lausunnossa kuuluu sama kaiku kuin Emmanuel Macronin ensimmäisessä presidentinvaalikampanjassa kymmenen vuotta sitten. Myös Macron puhui tuolloin poliitikkojen moraalin, rehellisyyden ja nuhteettomuuden puolesta. Vuosikymmen myöhemmin ongelmat eivät ole kadonneet Ranskan politiikasta.
Maltillista oikeistoa edustavat Tasavaltalaiset syyttivät Marine Le Peniä ja hänen ehdokkuuttaan oikeuslaitoksen sekä poliittisten instituutioiden aseman rapauttamisesta. Puolueen lähihistoria huomioon ottaen moralisoivat lausunnot kuulostavat vähintäänkin irvokkailta. Tasavaltalaisia itseään rasittavat korruptio ja vallan väärinkäytökset, joista tuomioita ovat saaneet niin entiset presidentit Jacques Chirac ja Nicolas Sarkozy kuin vuoden 2017 presidenttiehdokas, entinen pääministeri François Fillon.
Populistista äärivasemmistoa edustavan Lannistumattoman Ranskan ehdokas Jean-Luc Mélenchon kehotti kansalaisia menemään vuoden päästä uurnille ja puhdistamaan Ranskan äärioikeistolaisuudesta sekä Le Penin politiikasta. Erityisesti nuorten keskuudessa lähes kulttimaineeseen nousseen Mélenchonin ongelma on kuitenkin Mélenchon itse: alkuvuoden gallupin mukaan lähes 70 prosenttia äänestäjistä piti myös häntä uhkana Ranskan demokratialle.
Oikeuslaitoksen ja demokratian suhde
Tuomioistuimen puheenjohtaja Michèle Agi täsmensi tiistaina julkaistua päätöstä toteamalla, että Le Penille määrätyn rangaistuksen välitön täytäntöönpano olisi ollut ”yhteensopimatonta kansalaisille tunnustettujen perusoikeuksien kanssa”.
Ratkaisun erikoisuus on siinä, että oikeus näyttää katsoneen Le Penille määrätyn vaalikelpoisuuskiellon jo vaikuttaneen riittävästi. Kielto oli yhteensä 45 kuukautta, josta 30 kuukautta määrättiin ehdolliseksi. Jäljelle jääneen 15 kuukauden osuuden katsottiin alkaneen jo alkuperäisestä tuomiosta, mikä käytännössä poisti esteen Le Penin presidenttiehdokkuudelta.
Käytännössä kyse oli siitä, että vaalikelpoisuuskiellon välitön täytäntöönpano olisi estänyt Le Penin ehdokkuuden ja siten puuttunut hänen vapauteensa asettua ehdolle. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ohella vapaus asettua ehdolle kuuluu länsimaisen demokratian keskeisiin arvoihin.
Agin puheenvuoro on kiinnostava, sillä sen voi tulkita korostavan äänestäjien lopullista roolia Le Penin toimien arvioijina vaaleissa. Samalla herää kysymys oikeuslaitoksen ja demokratian perusarvojen suhteesta: jos kertaalleen tuomittu ehdokas voi asettua ehdolle Ranskan presidentiksi, äänestäjien arvio asetetaan käytännössä tuomioistuimen ratkaisun edelle. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että Le Pen, hänen puolueensa ja useat puolueen vaikuttajat tuomittiin tuntuviin sakkoihin EU-varojen väärinkäytöstä.
Kansallisen liittouman kannattajat ovat alusta lähtien pitäneet pitkää oikeusprosessia poliittisena ajojahtina. Le Pen on puolestaan toistuvasti vakuuttanut syyttömyyttään, mikä kuulostaa ristiriitaiselta, sillä näyttö häntä vastaan oli merkittävä. Populistiseen tyyliinsä hän on vedonnut kansaan ja nostanut äänestäjien tuomion keskeiseksi mittariksi myös omassa tapauksessaan. Juristitaustaiselle poliitikolle oikeuden langettama tuomio ei välttämättä edes heikennä poliittista uskottavuutta, vaan voi paradoksaalisesti kääntyä jopa hänen edukseen.
Värisuora ja absoluuttinen enemmistö häämöttävät
Kansallisen liittouman ja sen kahden kärkipoliitikon suosio on pysynyt korkealla jo usean vuoden ajan. Presidentinvaalin kaikissa toisen kierroksen skenaarioissa yksikään muu ehdokas ei yllä lähellekään Le Penin tai aiemmissa mittauksissa kärkipaikkaa pitäneen Bardellan kannatuslukemia. Vanhastaan tiedetään myös, että presidentinvaalin tulos heijastuu Ranskassa vahvasti parlamenttivaaleihin.
Kansallisen liittouman absoluuttinen enemmistö näytti vielä kaksi vuotta sitten epätodennäköiseltä, mutta mahdolliselta. Nykyisillä kannatusluvuilla asetelma on muuttunut mahdollisesta jopa todennäköiseksi. Vaaliasetelmasta tekee kiinnostavan se, että vuosikymmenen takaiset kärkiteemat — elinkustannusten nousu, julkinen talous, sisäinen turvallisuus ja maahanmuutto — ovat edelleen äänestäjien suurimpia huolenaiheita.
Emmanuel Macronin presidenttikaudella yhteenkään näistä ongelmista ei ole löytynyt uskottavaa korjausliikettä, eivätkä niihin kyenneet vastaamaan myöskään aiemmat hallinnot. Tässä tilanteessa osa äänestäjistä näyttää valmiilta luottamaan Kansalliseen liittoumaan — tai ainakin antamaan sille mahdollisuuden. Yhdeksän kuukautta on Ranskan politiikassa pitkä aika, mutta nykyisillä kannatusluvuilla Euroopassa saatetaan nähdä historiallinen värisuora: presidentti ja pääministeri voisivat edustaa poliittista liikettä, jota pitkään pidettiin vallan huipulla mahdottomana. Kyse olisi demokraattisesta vallanvaihdosta, joka muistuttaisi käänteisesti sitä, mitä Emmanuel Macron teki keväällä 2017.
