Metsän omistaminen voi opettaa yllättäviä asioita, kirjoittaa Outi Pettersson Maaseudun tulevaisuudessa julkaistussa kolumnissaan.
MTK:n mukaan Suomessa on noin 600 000 yksityistä metsänomistajaa, ja he omistavat kaikesta metsämaasta noin 60 prosenttia. Keskimäärin omistusten pinta-ala on noin 30 hehtaaria, mediaaniala taas kahdeksan hehtaaria.
Kun yksityishenkilön omistukseen siirtyy metsää, voikin moni asia tulla uutena. Esimerkiksi se, että metsämaat sijaitsevat usein kaukana yleisistä teistä.
Pettersson kertookin, että kun on tottunut elämään kaupungin hoitamien teiden varrella, ei tieasioista ollut juuri käsitystä. Hyviä sienipaikkoja etsiessä on ajettu huoletta pitkin metsäteitä, joilla on tullut vastaan niin pysäköintilevennyksiä kuin puomejakin.
– On isompia asfalttiteitä ja pienempiä hiekkateitä. Ja joku ne hoitaa. Ehkä verorahoilla? Pettersson pohtii.
Metsänomistajan täytyy kuitenkin osata perehtyä tieasioihin tarkemmin. Se voi tapahtua, kun ensimmäinen kutsu tiekokoukseen kolahtaa postilaatikkoon.
– Mikä juttu tämä nyt on? Mikä yksityistie? Liuta taas uutta metsänomistajaa hämmentäviä asioita – hoitokunta, yksiköinti ja sorastus, tien kantavuus ja lanaukset, Pettersson listaa.
Samaten huomioon on otettava se, pääseekö tietä pitkin perille tukkirekalla tai metsäkonetta kuljettavalla lavetilla. Voivatko puukaupat kaatua huonoon tiehen?
Petterssonin mukaan asiaa eivät helpota osakkaiden moninaiset näkökulmat tien käyttöön ja kuluihin. Samaan aikaan tie pitäisi pitää jatkuvasti ajettavassa kunnossa. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee esimerkiksi tarve ambulanssikyydille.
Niinpä moni metsänomistaja viettääkin syksyään aurauskeppitalkoissa. Vappuna samoja keppejä kerätään pois kesähoidon tieltä.
Silloin Pettersson kertoo herkästi pohtivansa miten helpollä pääsisi, jos vain kököttäisi kaupunkiasunnossa kunnan hoitamien teiden varrella.
– Sitten katson metsää, kuuntelen linnunlaulukonserttia ja muistan, miksi tänne aina tullaan. Kyllä niitä aurauskeppimarsseja kannattaa vähän kestää, hän päättää.