Professori, tietokirjailija Touko Perko käsittelee teoksessaan vuoden 1918 tapahtumia, joiden taisteluissa kuolleiden 11 500 punaisen ja valkoisen lisäksi molempien osapuolten terrorissa tapettiin yhteensä 9 150 henkilöä. Vankileireillä kuoli noin 13 000, joten lähes 34 000 suomalaista menetti henkensä.
Venäjän keisarikunnan luhistuttua ja väliaikaisen hallituksen noustua valtaan Suomeen syntyi valtatyhjiö, joka jätti tilaa sekä kansalliselle liikehdinnälle että sosialistiselle vallankumoukselle.
Venäjän bolsevikit tiivistivät kontaktejaan Suomeen. Vallankumousjohtaja Vladimir Lenin lähetti jo keväällä 1917 edustajansa Helsinkiin ja kehotti suomalaisia kysymään neuvoja siitä, miten vallankumoukseen tuli valmistautua. Lähtökohtana oli, että kaikki oli sallittua. Mikään teko ei ollut liian julma tai raaka, jos se vei vallankumouksen asiaa eteenpäin.
Vallanvaihto oli lähellä marraskuussa 1917 suurlakon yhteydessä. Helsingin punakaarti miehitti 17. marraskuuta Senaatintalon, Säätytalon, keskusvirastot, rautatieaseman ja Uudenmaan lääninhallituksen. Lisäksi punakaartit pidättivät lakon yhteydessä ympäri maata luokkavihollisiksi katsomiaan henkilöitä ja pitivät heitä vangittuina eri pituisia aikoja.
Vallankumousyritys oli melko hyvin organisoitu, kumoukselliset elimet, kuten paikalliset neuvostot, komiteat ja eri aloja varten asetetut osastot käyttivät valtaa kaupungeissa ja kunnissa.
Kiihtyvä väkivalta ja työväenkaartien karkaaminen johdon kontrollista aiheuttivat vaatimuksia lopettaa lakko etenkin sen takia, että maa oli luisumassa täyteen kaaokseen.
Vallankumouksellinen Keskusneuvosto päättikin 18. marraskuuta lakon lopettamisesta ja siirtymisestä luokkataisteluun ilman suurlakkoa. Tämä ratkaisu sai kritiikkiä Venäjän korkeimmilta bolsevikkijohtajilta, itse Lenin katsoi suomalaisten tovereiden toimineen huonosti.
Jälkikäteen katsottuna on kiistämätöntä, että otollisin tilaisuus vallankumoukseen hukattiin suurlakon aikana. Vastapuoli oli tuolloin valmistautumaton ja tässä punaiset eivät noudattaneet Leninin oppeja, joiden mukaan vihollinen oli pyrittävä yllättämään ja löydettävä se hetki, jolloin vastustajan sotajoukot olivat vielä hajallaan. Marraskuussa punaisten järjestyskaartit olivat vielä ylivoimaisia suojeluskuntalaisiin nähden, mutta tämä tilanne muuttui nopeasti.
Väkivallan siemen oli peruuttamattomasti kylvetty, työnväenkaartien ja suojeluskuntien välit kiristyivät jatkuvasti. Marraskuun lopun 1917 ja tammikuun 1918 lopun välisenä aikana järjestöjen välillä oli eri puolilla maata noin 30 väkivaltaista yhteenottoa. Kuolonuhreja tuli parisen kymmentä ja haavoittuneita noin kolmekymmentä.
Sodan monta nimeä
Perko tuo esiin sen, että vielä sodan alkuviikkoina sotaa kutsuttiin kansalaissodaksi myös porvaripoliitikkojen puheissa, sanomalehdissä ja jopa kenraali C. G. E. Mannerheimin päämajassa.
Vähitellen nimi vaihtui valkoisten puolella vapaustaisteluksi ja vapaussodaksi. Ne myös kuulostivat komeammilta päiväkäskyissä ja puheissa. Mannerheim puhui julkisesti vapaussodasta vasta Tampereen valtauksen päättyessä 7. huhtikuuta 1918. Ylipäällikkö halusi tällä korostaa sitä, että kaupungin valtaus merkitsi pitkää askelta kohti Suomen vapautta ja itsenäisyyttä.
Myös kapinallisten keskuudessa käytettiin jonkin aikaa vapaussota -termiä. Esimerkiksi punaisten kansanvaltuuskunta kutsui vallankumousjulistuksessaan 28. tammikuuta 1918 alkanutta sotaa kansan vapaustaisteluksi herroja ja kapitalisteja vastaan.
Punaisten sanomalehdissä julkaistiin kuolinilmoituksia, joissa kirjoitettiin vainajan kaatuneen vapaussodassa tai köyhälistön vapaussodassa. Sittemmin punaisten vapaussota -termi jäi marginaaliin, sillä punaiset linjasivat kapinansa sekä kansalaissodaksi, jolla korostettiin sodan sisäpoliittisia tavoitteita, että vallankumoukseksi, joka liitti sodan taisteluksi yhteiskunnallista taantumusta vastaan.
Osalle sota oli marxilaisittain luokkasota. Nämä tulkinnat eriytyivät 1920-luvulla siten, että sosialidemokraateille kyseessä oli kansalaissota ja kommunisteille luokkasota.
Viholliskuvat
Tiedetään, että agitaattorien pitkään jatkunut ja mittava kiihotus oli vuosikausia vienyt punaisten potentiaalista kannattajajoukkoa kohti marxilaista vallankumousta. Siten viholliskuva oli selkeä, työläiset nousisivat kapinaan kukistaakseen kapitalistien ja porvareiden vallan.
Koveneva propaganda toi työväestön piiriin termin lahtari, joka oli sisällöltään sopivan raaka ja brutaali. Lahtari istui hyvin siihen ajatteluun, joka katsoi kaiken konnuuden ja pahuuden lähtevän porvareista.
Valkoisten viholliskuva ei ollut niin selkeä kuin kapinallisten. Omien maanmiesten ryhtyminen kapinaan laillista hallitusta vastaan oli useimmille valkoisille jotakin aivan käsittämätöntä. Suojeluskunnat ja varsinkin Saksasta palanneet jääkärit olivat lähteneet siitä, että ajamalla venäläiset pois maasta taattaisiin Suomen itsenäisyys.
Touko Perko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919. 460 sivua. Atena Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
