Emmanuel Macronin aloittaessa ensimmäistä presidentinvaalikampanjaansa vuoden 2016 lopulla vain harva piti häntä merkittävänä kandidaattina virkaan. Vielä harvempi kiinnitti huomiota Macronin kriittisiin huomioihin ranskalaisen yhteiskunnan ja talouden kipupisteistä.
Toisin kuin Ranskassa yleensä on ajateltu, Macronille työn, ahkeruuden, yrittämisen, sekä työllä vaurastumisen arvo on ollut aina kaiken toiminnan lähtökohta. Ristiriita presidentin arvomaailman ja periranskalaisen kulttuuria ja henkisiä arvoja korostavan ajattelun välillä on ollut pitkään jopa jäätävän syvä.
Vapun mielenosoitukset vahvistivat entisestään edellä mainittua ilmiötä. Ranskalaiset eivät vieläkään kykene asemoimaan itseään presidentin peräänkuuluttamaan työn yhteiskuntaan. Tämä konkretisoituu juuri nyt eläkereformin raivokkaaseen vastustamiseen.
Ranskan kannalta kaikista vahingollisinta on tällä hetkellä maan yhteiskuntarauhan ja jo ennestäänkin vähäisen yhteiskunnallisen luottamuksen rikkoutuminen. Pääministeri Elisabet Borne totesi kansalliskokouksessa kuinka väkivalta on Ranskassa saavuttanut aivan uuden tason ja ulottuvuuden.
Vapun mielenosoituksessa Molotovin cocktail sytytti tuleen yhden mellakkapoliiseista. Kuvattu video oli järkyttävä.
Taistelu eläkeiän nostamisesta on mainio esimerkki edellä mainitusta työn ajatuskehikosta. Ranskassa eläkeikää on käytetty surutta helppona ja pinnallisena lyömäaseena, kun poliittista valtaa ja esimerkiksi presidenttiyttä on tavoiteltu. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja jos toteaa että neljän vuoden päästä eläkeiällä kampanjoidaan jälleen.
Vuosikymmenten aikana on tullut selväksi se, miten jopa ranskalaisessa perinteisessä valtavirtapolitiikassa nimenomaan pelin politiikalla ja populismilla on kiinteä yhteys toisiinsa. Holtiton talouspolitiikka ja eläkekysymys ovat näistä hyviä esimerkkejä. Varhaisimmat askelmerkit edellä mainitulle luotiin ensimmäisen sosialistipresidentti Francois Mitterrandin kaoottisella ensimmäisellä kaudella. Eläkeiän lasku 60 ikävuoteen yhdessä ranskalaisen sosialismin kanssa vei maan lähes selvitystilaan aivan 1980-luvun alussa.
Onko Macron yleisen edun martyyri?
Joka tapauksessa jo vuosien aikana on tullut ilmi se, miten Emmanuel Macron tuntee Ranskan historialliset ongelmat jopa liiankin hyvin. Toisekseen presidentti on myös toistuvasti epäonnistunut myymään ajatuksensa ja reformien tarpeen kansalaisille, viime vuoden uudelleen valinnastaan huolimatta.
Miksi Macronille on sitten käynyt näin erikoisella tavalla? Le Point –lehden toimittajan ja kirjailijan Kamal Daoudin mukaan syyt löytyvät niin Macronin tavasta johtaa keskustelua kuin myös hänen persoonastaan. Presidenttinä Macron on taitavasti infantilisoinut kaikki vastustajansa ja poliittisen opposition eli asettanut heidät ja heidän edustamansa politiikan jonnekin naurettavuuden ja lapsellisuuden välimaastoon. Samalla Macron on henkilöinyt Ranskan reformit taitavasti itseensä, korostaen välttämättömien reformien yhteyttä yleiseen etuun.
Kolmas Macronin epäsuosiota selittävä syy liittyy ranskalaiseen poliittiseen populismiin. Sillä on pitkä historia. Kamal Daoudin Macroniin kohdistuvasta kritiikistä huolimatta kolumnisti kritisoi siis myös maanmiehiään.
Kolumnistin mukaan ranskalaiset hengittävät edelleen naiivia tasa-arvoisuutta tavoittelevaa vallankumouksellisuuden eetosta, joka luo myös pohjan populististen poliitikoiden jopa yllättävälle suosiolle politiikan kummallakin äärilaidalla.
Niin Jean-Luc Mélenchon kuin Marine Le Penkin viljelevät retoriikallaan vuodesta toiseen kansan, poliittisen eliitin, sekä suurpääoman välistä ristiriitaa. Tarkemmin sanottuna osalle ranskalaisista suurpääoma ja rikas väestönosa ovat lähes aina ongelmien lähde ja Macronin katsotaan ajavan nimenomaan näiden intressejä kansan kustannuksella.
Ranskalainen kollektiivisen vaurauden utopia on hyvä
Emmanuel Macron on itse usein todennut, miten ranskalaiset eivät pidä yksilöiden ”menestystarinoista”, vaan suhtautuvat niihin usein kyynisesti, kuten he ovat suhtautuneet usein myös markkinatalouteen. Ensimmäisen kerran presidentti nosti ilmiön esiin jo vuoden 2017 vaalikirjassaan Revolution (Vallankumous). Tässäkin on ristiriita ranskalaisten mielenlaadun kanssa, joka yleensä korostaa individualismia ja yksilön arvoa. Edellä mainitusta skeptisyydestä markkinoita kohtaan on siten varsin lyhyt matka siihen, millainen onni ja vauraus on hyväksyttävämpää.
Kamal Daoudin mukaan ranskalaisille onkin hyväksyttävämpää vauraus, joka syntyy kollektiivisen tekemisen kautta. Tässä tapauksessa valtiolla ja yhteiskunnalla on ollut merkittävä rooli vaurauden synnyttäjänä. Syntyneessä ideologisessa asetelmassa on siten havaittavissa vähintäänkin viides ristiriita Macronin edustaman ajattelun kanssa.
Dauodin mukaan ranskalaiset inhoavat Macronissa myös hänen persoonaansa, koska yleisesti halutaan uskoa hänen keinotekoisuuteensa ja etäisyyteen kansasta. Ranskalaisia ärsyttää myös se, miten Macron presidenttinä taistelee samanaikaisesti usealla eri rintamalla. Presidentti ottaa kantaa kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, nukkuu vain muutaman tunnin yössä – eli elää kuten opettaa työn eetoksensa kautta.
Ranskalaisten ristiriitaisen ja osin kaksinaismoralistisen suhtautumisen kruunaa, miten jopa Macronia äänestäneet haluavat pitää presidenttiä nyt epäpätevänä. Tämä huolimatta siitä, että samat kritiikin esittäjät ovat äänestäneet hänet toiselle kaudelle. On muistettava, että Macronin uudelleen valinta oli ensimmäinen sitten Jacques Chiracin aikakauden (1995-2002).
Presidenttinä Chirac jäi historiaan päämiehenä, joka jätti kahdella presidenttikaudellaan tekemättä kaikki oleelliset reformit. Uudistusten sijaan Chirac halusi syytesuojan toisen presidenttikautensa avulla Pariisin pormestarikauden rötöksistään. Ranskalaisten mielenlaatua kuvailee mainiosti se, miten Chirac on edelleen yksi viidennen tasavallan historian suosituimmista presidenteistä.
Kun ei tee reformeja, ei tee paljon virheitä, eikä tee siten lopulta paljon muutakaan.
Ranska on jakaantuneempi kuin koskaan
Ulkopuolisin silmin Emmanuel Macron näyttäytyy sisäpolitiikassaan presidentiltä, joka on ravistellut ranskalaista yhteiskuntaa poikkeuksellisella tavalla. Epämiellyttävien asioiden ja ratkaisujen tekijänä Macronia voidaan hyvinkin jo nyt pitää.
Macronin päättäväisyys reformien ajajana voi näyttäytyä myös helposti kuuroutena ja jopa tietynlaisena sokeutena vasta-argumenteille. Alussa mainittu vastustajan ja opposition infantilisoiminen ei ole tästä piirteestä kovin kaukana. On myös aiheellista pohtia: missä menee raja jämäkän ja päättäväisen johtajuuden ja ihmisten kuuntelemisen välillä?
Päättäväinen johtaja kun saa helposti kaikkialla niskaansa syytteet kuuroudesta ja sokeudesta ajaessaan kulloistakin reformia eteenpäin. Kokonaan toinen kysymys Ranskassa kuitenkin on: onko Macronin valitsema politiikka ollut Ranskan yhteiskunnan tilan ja ongelmien laajuuden suhteen jopa kivuliaan välttämätön askel?
Pitkään on ollut selvää se, miten kukaan muu poliittinen tai yhteiskunnallinen toimija ei ole kyennyt antamaan uskottavaa vaihtoehtoa presidentin edustamalle politiikalle.
Ranskan sisäpoliittisessa asetelmassa ovat olleet käytännössä vastakkain vasemmistokonservatiivinen ay-vetoinen valtiovetoisuus ja Macronin edustama pro-market-ajattelu. Poliittinen jakautuminen on kiistatta syvällä ja dialogi osapuolten välillä on lähes olematonta. Viimeaikaiset tapahtumat myös omassa maassamme antavat hieman samanlaisia viitteitä tulevasta. Ehkä näemme taas Hakaniemen soppatykit mielenosoittajien ruokkijoina tulevana syksynä.
Joka tapauksessa Macronin valitsemalla politiikalla on ollut myös ansionsa. Ranskan työllisyys on merkittävästi parantunut, ja viimeisten viiden vuoden aikana maahan on suorastaan virrannut ulkomaisia investointeja.
Talouden ongelmat eivät ole kuitenkaan reformeista, hyvästä työllisyydestä ja ulkomaisista investoinneista huolimatta vähäiset. Koronakriisin hoitaminen oli Ranskankin taloudelle kallis hanke ja jo pelkästään keltaliivien vandalismin hintalapuksi tuli lopulta peräti 17 miljardia euroa. Kaiken kaikkiaan julkisen talouden velkaantuminen on tällä hetkellä vaarallisella tasolla. Talouden näkymiä ovat synkistäneet edelleen myös luottoluokittajien reaktiot levottomuuksiin. Huhtikuun lopulla luottoluokittaja Fitch alensi Ranskan luottoluokituksen luokkaa AA-.
Macronin vauhti ei ole vastoinkäymisistä huolimatta hiljentynyt. Macron asetti viime viikolla kunnianhimoisen tavoitteen täystyöllisyydestä, joka Ranskan historia tuntien on varsin poikkeuksellinen maali. Myös yhteistyö julkisen vallan, yrityskentän ja tutkimuksen kautta on synnyttänyt maahan uutta teollisuutta ja muun muassa merkittäviä keinoälykeskuksia Grenobleen, Pariisiin ja Sophia–Antipolikseen. Macron on siis ensimmäisiä länsimaisia poliitikkoja, joka ei ainoastaan puhunut keinoälytutkimuksen puolesta, vaan myös teki asialle jotain.
Ulkopolitiikan epäonnistumisistaan huolimatta Macron jää Ranskan historiaan rohkeana sisäpoliittisena reformistina.
Aikaisemmat presidentit ja pääministerit ovat mielenosoitusten painostusten edessä aina taipuneet, mutta Macron ei tule näin toimimaan. Uudistusten hintalappu on olla samalla myös historiallisen epäsuosittu presidentti. Päämies ja johtaja, jonka valokuvat palavat Ranskan kaduilla jatkossakin.
