Suomi palkitsi eilen Eduskuntatalon pylväät töhrineet ilmastoaktivistit. Teko oli median ykkösaiheena useilla jutuilla koko päivän. Ne, jotka eivät vielä Återställ Våtmarkeriä tai sen turveviestiä tunteneet, tietävät niistä nyt aivan varmasti. Palkintokierros kruunattiin Elokapinan aktivistin visiitillä Ylen A-studioon. Samalla pylväitä ruotsalaisryhmän kanssa töhrimässä ollut liike pääsi pitkästä aikaa oikein kunnolla julkisuuteen. Aktivistit saivat myös tärkeän oppitunnin, joka oli mediapeittoakin tärkeämpi. Tiellä makaamisen aika on ohi, pitää tehdä isompaa ja iskevämpää – ja mielellään kuvata se lennokeilla.
Otsikon kysymys on rankka. Mutta niin ovat radikaalin ympäristö- ja ilmastoliikkeen takaa löytyvät tunteet ja retoriikkakin. Niihin ja liikehdinnän kehityskulkuun kohti yhä kovempia toimia kannattaa suhtautua vakavuudella. Kuten Helsingin pormestari Juhana Vartiainen totesi, laittomuuksiin rohkaisu voi rohkaista entistä suurempiin laittomuuksiin.
Turvautuminen äärimmäisiin keinoihin ei ole ollut ympäristöaktivisteille ikinä mitenkään tavatonta. Ekoterroristien syntilistalta löytyy viime vuosikymmeniltä niin pommi-iskuja kuin tuhopolttojakin.
Ilmastonmuutoksen ja ympäristöhuolien vaikutusta terrorismiin ja muuhun väkivaltaiseen ääriliikehdintään selvitettiin esimerkiksi tammikuussa julkaistussa EU-raportissa. Terrorismin vastaisen koordinaattorin selvityksen mukaan ilmiö on tällä hetkellä vähäinen, mutta voi kasvaa aiempaa merkityksellisemmäksi lähivuosina.
– Ilmastonmuutos uhkaa yhteiskunnallista vakautta, luoden uusia väyliä väkivaltaiselle ekstremismille ja terrorismille. Se näkyy jo eri väkivaltaisen ääriliikehdinnän suuntausten ideologioissa ja keskustelussa, raportissa todetaan.
Tällaisesta on kaikuja väkivaltaisessa äärivasemmistolaisessa ja anarkistisessa ääriliikehdinnässä ja myös äärioikeistolaisessa ekofasismissa.
Ajatus siitä, että ilmastohuolilla voidaan oikeuttaa väkivaltaa ei ole niin kaukaa haettu kuin pehmeän ja pörröisen julkikuvan perusteella äkkiseltään voisi luulla.
Kyseessä voi pahimmillaan olla huomaamattamme kehittyvä täydellinen myrsky, jossa kohtaavat yhä näyttävämpää suoraa toimintaa harjoittavat ryhmät ja kasvava joukko voimakasta ahdistusta ilmastokehityksestä kokevia ihmisiä, joista monelle elintärkeäksi koettu tarkoitus pyhittää jo nyt keinot ja jotka etsivät kuumeisesti väylää vaikuttaa.
Elokapinan kaltaisten liikkeiden retoriikka on poikkeuksellisen synkkää. Aktivistien voi luottaa ainakin pääpiirteittäin uskovan sitä, mitä he saarnaavat. Puheissa toistuu suorastaan epätoivoinen vimma: kaikki on aidosti tulossa tiensä päähän, jos jotain ei tehdä demokraattisen järjestelmän keinoja nopeammin.
– MAAILMA KIEHUMISPISTEESSÄ. Tuoreimman mittaus- ja tutkimustiedon mukaan olemme kiihdyttämässä kohti ilmastokatastrofia. Suomen hallitus toimii tietoisesti vastoin perustuslakia, ilmastolakia ja Pariisin sopimusta. Emme voi seurata vierestä kun hallitus tuhoaa tulevaisuutemme ja pelaa uhkapeliä miljardien ihmisten elämällä. Myöhemmin on liian myöhään – maapallon tulevaisuus määritetään nyt, liike julistaa verkkosivuillaan, ja kutsuu mukaan ”muutoksen aaltoon”.
Elokapina korostaa toki, että se harjoittaa ”väkivallatonta suoraa toimintaa”. Sillä saadaan sen mukaan tutkitusti tehokkaasti aikaan nopeaa yhteiskunnallista muutosta.
Löyhästi organisoituneet suoran toiminnan ympärille kasaantuvat fanaattiset liikkeet tapaavat historian perusteella kuitenkin pirstaloitua myös ryhmiksi, jotka ajavat entistä kovempia toimia. Tämän kehityksen voi olettaa vain voimistuvan mielikuvien ilmastokehityksestä käydessä yhä synkemmiksi ja aktivistien käsityksen päättäjien ja muiden kansalaisten piittaamattomuudesta vahvistuessa.
Ilmastoaktivistit vievät jo nyt tekojaan yhä radikaalimpaan ja näyttävämpään suuntaan. Polku on luonnollinen. Aktivistien korvien välissä asuva ilmastokello tikittää jatkuvasti. Maailmanlopun deadline lähestyy. Jos nykyiset toimet eivät näytä pakottavan muuta yhteiskuntaa haluttuihin tekoihin ja tien tukkiminen ei enää herätä mediaa, pitää tehdä enemmän.
Eri aktivistiryhmien liikenteeseen, monumentteihin, urheilutapahtumiin ja arvokkaisiin taideteoksiin ja muihin esineisiin ympäri läntistä maailmaa viime aikoina kohdistamat iskut ja protestit kuvastavat jo kasvavaa piittaamattomuutta taloudellisista vahingoista ja oikeusvaltiosta. Matka omaisuuden sotkevista performansseista omaisuuden tuhoamiseen on kovin lyhyt. Kuten on myös hyppy siitä väkivaltaan.
Tässä saamme kaikki katsoa peiliin. Julkisessa keskustelussa on liian pitkään annettu siimaa ”hyvän tarkoituksen” ulkoparlamentaariselle vaikuttamiselle. Sen hinta voi vielä olla kallis.
