Hollantilainen taideasiantuntija Arthur Brand on jäljittänyt niin Salvador Dalin kuin Pablo Picassonkin kadonneita teoksia ja hän on verkostoitunut myös taidemaailman hämärälle puolelle. Hänen teoksensa käsittelee yhtä jäljitysoperaatiota.
Hämärässä taidekaupassa liikkuvat suuret rahat, CIA:n mukaan se on huumeiden, rahanpesun ja asekaupan jälkeen neljänneksi suurin laittomien tulojen lähde maailmassa. Oma lukunsa ovat kansallissosialistisen Saksan aikaiset esineet, joille on suurta kysyntää.
Heti sodan päätyttyä Neuvostoliito varasti paljon taidetta miehitetystä Saksasta. Kylmän sodan aikana Itä-Saksan salainen poliisi Stasi sai Moskovasta luvan myydä taideaarteita länteen kovaa valuuttaa vastaan. Kaikki hoidettiin erittäin salaisesti. Jos olisi tullut ilmi, että kommunistit kauppasivat natsitaidetta, niin seurauksena olisi ollut valtava poliittinen skandaali.
Thorakin hevoset
Brandin teos keskittyy ennen kaikkea Führerin suosikkikuvanveistäjä Josef Thorakin tekemiin kahteen pronssihevoseen, kokonaisuus on nimeltään Schreitende Pferde, Astelevat hevoset. Alun perin ne asetettiin valtakunnankanslian pihapuistoon johtavien portaiden sivuille, kunniapaikalle Adolf Hitlerin työhuoneen ikkunan alle. Aina katsellessaan ulos suunnitelmiaan hautoen Hitler näki kolossaaliset pronssihevoset.
Thorak todellakin oli Führerin suosiossa, taiteilijalle annettiin kaikki mahdolliset tilat, välineet ja materiaalit, joita hän tarvitsi luomistyöhönsä. Hitler oli esimerkiksi määrännyt rakennettavaksi ateljeen, jossa Thorak saattoi veistää jättimäiset veistoksensa yhtenä kappaleena.
Brand sai vuonna 2014 vihjeen, että hevospatsaat olivat myytävänä. Myyjä halusi eroon patsaista poliittisista syistä ja käytti useita välikäsiä. Aluksi uutinen herätti lähinnä hilpeyttä, yleinen käsityshän oli, että keväällä 1945 raskaan tykkitulen alla kaikki valtakunnankanslian läheisyydessä ollut tuhoutui. Kyse oli korkeintaan hyvistä väärennöksistä.
Thorak valoi viisi nelikymmensenttistä pronssihevosta, jotka hän sitten lahjoitti korkea-arvoisille puolueen jäsenille. Aluksi yksi teoria oli, että alkuperäinen teos tuhoutui sodassa, mutta todennäköisesti joitakin pienoisveistoksia säilyi näihin päiviin asti. Yhden niistä on täytynyt olla mallina täydellisille väärennöksille.
Etsinnät
Väärennösteoria alkoi haurastua vähitellen. Esimerkiksi katsellessa viimeistä uutisfilmiä Hitleristä, patsaita ei enää näkynyt. Ne oli siis siirretty turvaan, mutta minne? Monien vaiheiden jälkeen Brand päätyi Eberswaldeen, jossa oli sodan aikana varuskunta. Sodan jälkeen puna-armeija otti alueen haltuunsa, ja samalla myös Thorakin veistokset jäivät Neuvostoliitolle.
Selvisi, että Schreitende Pferde oli lojunut vuosikymmeniä metsän laidassa. Edelleen hämmästyttävää oli, että eräs länsisaksalainen taidehistorioitsija oli 1980-luvun lopulla onnistunut kuvata patsaat ja kaiken lisäksi mies teki aiheesta kirjan, mutta se jäi unohduksiin.
Nyt oli selvää, että patsaat todella olivat säästyneet tuholta, mutta lopullinen löytäminen vielä puuttui. Väite, jonka mukaan patsaat oli myyty neuvostovallan lopulla romumetalliksi, tuntui hyvin epäuskottavalta. Luultavimmin neuvostoliittolaiset olivat myyneet patsaat jollekin keräilijälle.
Etsintätyönsä aikana Brand kohtasi eri puolilla Eurooppaa monia ihmisiä, joilla saattoi olla tietoa patsaista. Yksi mieleenpainuvimmista henkilöistä oli eräänlaisena natsiprinsessana pidetty Gudrun Burwitz, SS-johtaja Heinrich Himmlerin tytär. Gudrun piti isänsä maineen palauttamista elämäntehtävänään ja uskoi neljännen valtakunnan tuloon.
Burwitz oli myös salamyhkäisen Stille Hilfe -järjestön keulakuvia. Alun perin järjestön toiminta koostui niiden paossa olleiden natsien auttamisesta, jotka oli lopulta saatu kiinni ja viety oikeuden eteen. Myöhemmin toiminta painottui uusnatsien tukemiseen. Sinänsä oli jo etukäteen selvää, ettei Burwitz kertonut sanaakaan Thorakin patsaiden vaiheista.
Julkisuuden paine
Etsintätyötä tavallaan kiritti sensaatiolehti Bild. Sen toimittaja oli saanut vihiä hankkeesta ja aikoi julkaista aiheesta suuren jutun. Tämä olisi tehnyt tyhjäksi kaiken Brandin ja hänen tiiminsä tekemän työn. Pahimmillaan myyjä olisi säikähtänyt julkisuutta ja hävittänyt kaikki todisteet, patsaathan olivat virallisesti Saksan valtion omaisuutta. Kaikeksi onneksi toimittaja suostui viivyttämään julkaisemista, mutta alkoi käydä kärsimättömäksi.
Patsaiden löytyminen vuonna 2015 oli suuri uutinen ympäri maailmaa. Eräs CIA:n johtaja onnitteli Brandin ryhmää ja totesi etsintäoperaation olleen kuin suoraan oppikirjasta.
Patsaiden löytymisen jälkeen Saksassa alkoi kiivas keskustelu, mitä Thorakin hevosille tehtäisiin. Vaihtoehtoja oli kolme, näytteille asettaminen, varastointi tai jopa tuhoaminen. Saksan hallitus päätti, että oli aika näyttää maan historian tämäkin puoli konkreettisessa muodossa, tosin oikeusprosessi patsaiden omistajuudesta on edelleen kesken.
Arthur Brand: Hitlerin hevoset. Tositarina taidekaupan pimeältä puolelta. Suomentanut Raimo Salminen. 240 sivua. Gummerus Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
