Rakastan elämässäni monenlaisia asioita. Useat rakkauteni kohteet ovat nahkaselkäisiä, muun muassa vanhat kirjat ja hevoset. Rakastan myös asioita, jotka ovat vaikeita ymmärtää ja vaikuttavat joskus hyvinkin repaleisia. Tällaisia ovat muun muassa itsenäinen Suomi ja jalkapalloseura Manchester United.
Jalkapallovalmennuksen legenda Sir Alex Ferguson valmensi Manchester Unitedia vuodet 1986–2013. Ferguson nosti putoamisuhan alla olevan joukkueen yhdeksi modernin jalkapallon menestyneimmistä seuroista ja hänet aateloitiin 1999.
Vuoden 2013 jälkeen Manchester Unitedin menestys on muistuttanut Suomen kansantalouden tilaa – maailma menee menojaan. Samaan aikaan seuran jalkapallopyhättö Old Trafford on jäänyt heitteille. Aiemmin yksi maanosan merkittävimmistä stadioneista on muuttunut giganttiseksi korjausvelan monumentiksi. Kuulostaa ikävän tutulta katsellessani kotimaamme tilaa.
ManU:n fanit ovat jaksaneet uskoa ja toivoa tulevaan, mutta seuralle ei ole löytynyt valmentajaa, joka olisi saanut joukkueen menestymään. Fergusonin pitkän valmennuskauden jälkeen Manchester Unitedilla on nyt meneillään kymmenes valmentaja. Samassa ajassa Suomessa on ollut vain kuusi pääministeriä. Suomessakin
Viime syksynä Manchester United erotti silloisen valmentajansa ja palkkasi portugalilaisen Ruben Amorimin. Amorim on valioliigan valmentajaksi suhteellisen nuori mutta menestynyt oman maansa liigassa. Amorimilla on systeemi.
Kun aikaisemmat Sir Alexin jälkeiset valmentajat pyrkivät muokkaamaan oman pelisysteeminsä palvelemaan olemassa olevia pelaajia, Amorim on ilmoittanut, ettei hän ryhdy moiseen. Menstyvä valioliigapelaaja on kuin etujärjestö, joka syytää vaatimuksia ja parhaimmillaan myös maaleja, pelinrakentamista, puolustusta tai torjuntoja. Manchester United oli pitkään ollut tilanteessa, jossa pelaajat olivat esittäneet suoritusten sijaan vain vaatimuksia.
Amorimin aikana on syntynyt jännittävä tilanne. Peliesitykset ovat heikentyneet, mutta faneilla on ollut seurattavana toisenlainen taisto joukkueen pelillisestä suunnanmuutoksesta. Vastaavaa oli toki yrittänyt moni muukin valmentaja, mutta Amorim on eteläeurooppalaisella asteikolla mitattuna suhteellisen tyynesti ilmoittanut, että häntä eivät kiinnosta niinkään tulokset vaan joukkueen pelitavan uudistaminen. Amorim on myös poikkeuksellisen avoimesti kertonut, että menestys vaatii joukkueen lähes täydellistä uudistamista nuorimpia pelaajia lukuun ottamatta.
Jalkapallon ja politiikan vertaaminen toisiinsa on hieman pöhköä, mutta siksi mielekästä että molemmissa on pohjimmiltaan kyse tulevaisuudenuskoon liittyvästä pelistä. Molemmissa tarvitaan ihmisiä erilaisiin rooleihin, myös soihdunkantajiksi. Ruben Amorimista saattaa olla kantamaan soihtua pidempään.
Mistä löytyisi suomalaiseen politiikkaan oma Amorim?
Jokaisen pääministerin tuska on sopeuttaa omaa pelikirjaansa sellaisten tahojen vaatimuksiin, jotka eivät millään tavoin vastaa Suomen tuloskuntoa ja kykyä taktisiin tai strategisiin muutoksiin.
Tilanne on sama, jonka niin moni valioliigan valmentaja kohtaa. Entiset tähdet hinnoittelevat itsensä menneisyyden ansioilla ja sopimuksilla, jotka eivät enää vastaa nykytodellisuutta. On helppo nähdä yhteys työmarkkinaosapuoliin, mutta kyse on kaikista kirjoitetuista ja kirjoittamattomista sopimuksista – sosiaali- ja terveyspalveluista aina rakennusten tasearvoihin.
Jalkapallovalmentajan etuna pääministereihin nähden on ulkopuolisuus. He saapuvat systeemin ulkopuolelta ja joko taipuvat siihen tai pystyvät muuttamaan vallitsevaa todellisuutta.
Entä jos Suomen seuraava hallitus toimisikin kuten suuntaansa etsivä entinen huippuseura, pääministeriksi valittaisiin puolueiden ulkopuolinen henkilö, jonka tehtävänä olisi puolustaa oman ja puolueensa kannatuksen sijasta pelisysteemiä. johon hän uskoo?
Olisiko aika löytää soihdunkantaja, joka kertoisi suomalaisille suunnan?
